23. Paljastava ase

 22. Pelastusoperaatio

21. Oveluus on miekkaa vahvempi

"Meidän on pelastettava kuningasperhe." Dimar sanoi Ributelle heidän kävellessään päällystettyä tietä pitkin. Kauempana näkyi kaunis linna.
Se oli valkoinen ja siinä oli useita pyöreitä torneja. Ributen silmään pisti se, että linnan katoilla liehuvat liput olivat kuvioitu verenpunaisella tähdellä josta valui pisara.
"Missähän heitä pidetään vankina?" Ribute kysyi antaen katseensa kiertää kaupunkiympäristössä. "Siitä täytyy ottaa selvää." Dimar vastasi määrätietoisesti.
"Anteeksi, missähän teidän kuningasperhettänne pidetään vankina?" Dimar kysyi kohteliaasti naiselta joka käveli heidän ohitseen kori täynnä omenoita.
Nainen oli kaunis ja hänellä oli päällään kaapu joka yletti maahan asti. Vihreässä kaavussa oli hopeisena kuvioituja mielikuvituksellisen muotoisia symboleita.
Hänen kellertävät silmänsä tuikkivat kaavun hupun alta. "Linnan tyrmässä." nainen vastasi helisevällä äänellä.
"Kiitos." Dimar kiitti ja jatkoi matkaansa. Ribute kiiruhti hänen kannoillaan.
Dimar näytti mietteliäältä heidän kävellessään kohti linnaa. Ribute ei kuitenkaan ehtinyt kysyä mieheltä mitään kun yllättäen heidän kadulla tapaamansa nainen seisoi heidän edessään.
"Tulkaa, voin auttaa." nainen pyysi viittoen nuoria seuraamaan itseään. Nainen johdatti heidät pienelle, mutta viehättävälle mökille. "Tervetuloa, tämä on kotini. Keitän teille teetä." nainen sanoi hymyillen.
"Pyysitkö meidät tänne siis teelle?" Dimar kysyi naiselta. "Kaikki aikanaan." nainen vastasi Dimarin pisteliäästä äänensävystä välittämättä.
Nainen esittäytyi Miregraksi. Miregra oli kattanut pöytään kolme kuppia ja kaatoi parhaillaan niihin höyryävää vettä. "Miksi olette täällä?" Miregra kysyi istahtaen tuolille pöydän ääreen.
"Koska sinä raahasit meidät tänne." Dimar vastasi myrkyllisesti. "Ajattelitteko siis pelastaa kuningasperheen?" Mirega kysyi Dimarin huomautuksista huolimatta.
"Miten arvasit?" Ribute hämmästyi. "Haluatteko kuulla salaisuuden?" nainen kysyi katsoen vuorotellen Ributea, vuorotellen Dimaria.
"Olen noita." tämä sanoi ennen kuin Ribute, tai edes Dimar ehti vastata. Kaksikko tuijotti naista suu auki. "Onko teillä mitään suunnitelmaa kuningasperheen pelastamiseksi?" Miregra kysyi hörppien teetään.
"On. Ajattelin varastaa meille haarniskat joiden turvin pääsisimme linnaan ilman että meihin kiinnitettäisiin huomiota." Dimar selitti.
"Mitenkäs ajattelitte saada haarniskat?" noita kysyi katsoen Dimaria arvioivasti. "Ajattelitteko tappaa heidät?" noita kysyi antamatta nuorelle miehelle tilaisuutta vastata. Dimar alkoi ärtyä.
"Mitä muutakaan voisimme tehdä?" hän kysyi ärtyneenä. "Uniuutetta." Miregra sanoi pilke silmissään. Ribute seurasi keskustelua hiljaa maukasta teetään hörppien.
Ovelta kuului hiljaista rapinaa. "Jaa, Ziir taitaa tulla kotiin." Mirega sanoi nousten pöydästä. "Saapikkaat miun ovat likaiset jälleen." pieni pörröinen olento jupisi tepastellen sisään.
Määrätietoisesti se hyppäsi pöydälle ja alkoi pyyhkiä saappaitaan rätillä. Se hinkkasi ja puunasi niin kauan kunnes sen kirkkaan punaiset saappaat loistivat jälleen.
"Tässä on Ziir. Hän on pallomarsuli, he ovat pientä kansaa joka on erittäin tarkka saappaistaan. Pelastin kerran Ziirin kotkan kynsistä ja hän jäi auttelemaan minua kotiaskareissa." Miregra selitti.
"Mukavata tavata teirät ihmisolennot." Ziir sanoi kumartaen syvään. "Hauska tavata." Ribute hymyili ruskealle, pörröiselle olennolle jonka mustat silmät tuikkivat kirkkaina.
"Etsitkö minulle uniuutetta?" noita pyysi pieneltä apulaiseltaan joka hyppäsi alas pöydältä ja alkoi koluta hyllyjä ja laatikoita.
"Ja mitenhän me tämän kanssa menettelemme?" Dimar kysyi nenäkkäästi Ziirin kiikuttaessa uniuutteen Miregralle.
"Sotilaat ovat hyvin viinaanmeneviä. Valmistan aineen joka näyttää ja haisee viinalle, sekotan uniuutteen siihen, teidän tehtävänne on viedä juoma miesten ulottuville.
Kun he juovat tätä, se vaikuttaa kuin alkoholi, ja he luulevat vain sammuneensa. Silloin te varastatte heidän haarniskansa." noita selitti. "Loistava suunnitelma!" Ribute hihkaisi.
Dimar pysytteli hiljaa keskittyen muka melkein tyhjään teekuppiinsa. "Millä te olette liikkeellä, kävellenkö?" noita kysyi Ributelta. "Aarnikotkiemme kanssa." tyttö vastasi.
"Missä ratsunne ovat? Minusta olisi mukava tavata heidät, en ole tavannut aarnikotkia aikoihin." Mirega kysyi hymyillen. "Ei kai tänne eksy yhtään Chicarolin miehistä?" Ribute varmisti.
"Ei. He eivät tiedä minun asuvan täällä." noita vakuutti. "Dimar, tule." Ribute komensi katsoen miestä tuimasti. Mukisematta hän seurasi. "Minä en luota tuohon noitaan." Dimar mutisi.
"Hän vaikuttaa luotettavalta. Sitäpaisti hänestä on meille apua." Ribute sanoi puhaltaen pilliinsä. Dimar teki saman perässä. Aarnikotkat lehahtivat paikalle.
Ribute ryntäsi irrottamaan kantamuksia aarnikotkan selästä. "Saammeko tuoda nämä tänne?" Ribute kysyi raahaten säkkejä noidan mökkiin. "Totta kai. Kyllä täällä tilaa on." noita hymyili säteilevästi.
Hänen paksut, tummat hiuksensa valuivat tuuheina hänen rinnoilleen saakka. "Aarnikotkat tulivat, tule toki tervehtimään heitä." Ribute kutsui Dimarin raahattua kantamuksensa sisälle. Yhdessä he menivät ulos.
"Ne ovat vielä kauniimpia kuin muistinkaan!" Miregra henkäisi kuin pikkutyttö. "Saako Miregra koskea teihin?" Ribute kysyi aarnikotkilta. "Kyllä minulle käy." Bhamaru vastasi. Dikabum myöntyi myös.
"Oletko sinä faunabor?" Miregra huudahti yllättyneenä. "Joo." Ribute vastasi hieman ujosti. "Minä aistinkin sinussa jotan suurempaa!" Miregra sanoi hymyillen.
"Aarnikotkille käy että kosket niihin." Ribute vastasi hymyillen. Miregra silitteli aarnikotkia haltioissaan.
"Kohta alkaa ulkonaliikkumiskielto, teidän kannattaa kiiruhtaa kaupunkiin ja saada jotkut kaksi juomaan nämä." Miregra sanoi ojentaen nuorille kaksi pullollista kirkasta juomaa.
"Voivatko aarnikotkat jäädä tänne?" Ribute kysyi noidalta. "Kaikin mokomin! Minulla on muutamia jäniksiä, voin hyvin luopua niistä hieman hemmotellakseni ratsujanne." Miregra sanoi hymyillen säteilevästi.
"Kiitos avustasi!" Ribute vilkutti Miregralle Dimarin jo kävellessä edempänä.

"Miten saamme viinat sotilaiden ulottuville?" Ribute kysyi Dimarilta joka marssi tytön edellä.
"Sinä annat ne." Dimar sanoi lyhyesti. "Mitä?" tyttö älähti. Dimar oli hiljaa. Nuoret pääsivät kaupunkiin jossa suurin osa ihmisistä oli jo mennyt koteihinsa.
Harvat ihmiset pyörivät vielä kaduilla, mutta hekin luikkivat sisään huomatessaan kahden mustahaarniskaisen sotilaan kävelevän kauempana. "Nyt on sinun vuorosi." Dimar sanoi Ributelle.
Tyttö nielaisi kuuluvasti ja lähti tärisevin käsin kävelemään sotilaita kohti. "Arvon herrat." Ribute sanoi nöyrimmällä äänellään ikinä. "Niin?" toinen sotilaista kääntyi tyttöä kohti.
"Tässä olisi lahja arvon herroille."  Ribute sanoi niiaten niin syvään kuin pystyi. Sotilaat tarttuivat pulloihin joissa oli kirkasta nestettä.
Toinen heistä avasi pullon ja nuuhkaisi sitä. Hän otti pienen huikan ja maiskutteli sitä liioitellusti.
"Viinaa. Tuo nuori nainen tietää naisen paikan maailmassa. Naiset tekevät ruokaa ja palvelevat miehiä parhaansa mukaan." sotilaat nauroivat ottaen jo pitkiä huikkia pulloistaan.
Ributen olisi tehnyt mieli läväyttää miehiä avokämmenellä päin kasvoja, mutta hän hillitsi itsensä. "Tuleeko söpöliini viettämään iltaa kanssamme?" toinen sotilaista kysyi jo hieman sammaltaen.
"Anteeksi mutta minun pitää valmistaa ruokaa miehelleni." Ribute sanoi niiaten muka anteeksipyytävästi. "Kyllä miehesi osaa ruokaa tehdä." toinen sotilaista sanoi lähestyen Ributea.
Mies veti Ributen itseään vasten ja työnsi kasvonsa aivan tytön kasvojen lähelle. Hänen henkensä haisi jo aivan viinalle.
"Tule kanssani pubiin, voimme pitää hieman hauskaa." sotilas vihjaili haistellen Ributen hiuksia. "Laske irti." käski matala ääni sotilaiden selän takaa.
Uniuutteesta humaltuneet sotilaat kääntyivät yllättyneinä katsomaan. Dimar seisoi sotilaiden edessä. Hän oli vetänyt miekkansa esiin ja seisoi hievahtamatta paikallaan.
"Kukas sinä luulet olevasi?" toinen sotilaista kysyi horjuen Dimaria kohti. "Laskekaa hänet irti." Dimar toisti silmät palaen.
Ributea kiinni pitelevä sotilas laski tytöstä irti ja molemmat alkoivat lähestyä Dimaria unilääkkeen tokkuroittamin askelin. He vetivät miekkansa ja huitoivat niillä ilmaa huvittavan näköisesti.
Nopeasti Dimar pyörähti vetäen miekkansa lappeella toisen sotilaista nurin. Toista hän potkaisi nilkkaan ja molemmat olivat rähmällään maassa.
Molemmat olivat niin pökerryksissä etteivät he päässeet painavan haarniskan vuoksi ylös. Ribute painautui Dimaria vasten. "Kiitos." tyttö sopersi täristen voimakkaasti.
Hetken nuoret katsoivat kun sotilaat sätkivät kuin kilpikonnat selällään. Onneksi uniuute vaikutti nopeasti ja lopulta miehet nukahtivat. "Tule, nopeasti!" Dimar hoputti vetäen isompaa sotilasta kujalle.
Ribute tarttui pienemmän sotilaan käsistä ja raahasi hänet puuskuttaen kujalle. "Äkkiä!" Dimar supisi alkaen irroittaa haarniskaa sotilaan päältä.
Ributella oli vaikeuksia nahkalenkkien kanssa ja kun hän sai viimein haarniskan pois sotilaan päältä, oli Dimarilla jo haarniska yllään. "Auta." Ribute pyysi.
Dimar auttoi Ributea irroittamaan, sekä pukemaan haarniskan päälleen. Ribute vilkaisi vielä puuvillaisissa alusasuissaan kujalle makaamaan jääneitä sotilaita.
"Vauhtia nyt!" Dimar käski. Ributen oli vaikea kävellä raskaassa haarniskassa mutta hän yritti kävellä mahdollisimman luontevasti.
"Eiväthän hiukseni näy?" tyttö varmisti Dimarilta yrittäen pysyä miehen tahdissa. "Eivät näy." mies vastasi.

20. Uusi omituinen maailma

"Emme voi lennättää teitä suoraan kaupunkiin." Bhamaru sanoi Ributelle heidän lentäessään.
"Miksi?" tyttö kysyi ihmeissään.
"Unikassa meitä pidetään hirviöinä, ja Chicarolin kannattajat ovat saaneet muutkin uskomaan että olemme verenhimoisia ihmissyöjiä, joten meitä ammutaan jousilla heti kun meidät huomataan." aarnikotka selitti.
"Tuolla näkyy jo jokin kaupunki, meidän pitäisi varmaan laskeutua." Ribute epäili.
Bhamaru viesti huomaamattomalla eleellä Dikabumille laskeutumisaikeistaan, ja nopea Dikabum olikin maassa ennemmin kuin Bhamaru.
"Aarnikotkia pidetään petoina. Emme voi mennä kaupunkiin heidän selässään." Ribute sanoi Dimarille. "Dikabum kertoi." Dimar sanoi.
"Te siis ymmärrätte toisianne?" Ribute ällistyi. Dimar nyökkäsi. "Hienoa!" Ribute hihkaisi.
"Meidän pitää mennä tuonne kaupunkiin kysymään tarkempaa tietoa Pamporin sijainnista." Dimar sanoi.
"Selvä. Jätetään tavaramme Bhamarulle ja Dikabumille ettemme herätä liikaa huomiota kantamuksinemme." Ribute ehdotti.
Ribute kiinnitti köysillä kantamuksensa tukevasti Bhamarun selkään, ja Dimar omansa Dikabumin.
"Jaksatko nyt varmasti kantaa kaiken?" Ribute kysyi huolissaan Bhamarulta jonka satulan kantolaukut pullistelivat tavaraa ja nyt sen selkään oli köytetty muutamia reppuja.
"Totta kai jaksan, kannoinhan saman määrän tavaraa ja sinutkin vielä tänne asti." Bhamaru hörähti. "Totta." Ribute naurahti.
Ribute ja Dimar lähtivät kävelemään kaupunkia kohti.

Ribute ei ollut koskaan aijemmin ollut suuressa kaupungissa. Itseasiassa hän ei koskaan liikkunut kuin Hiorissa ja sen lähiympäristössä.
Suuren kaupungin hulina ja torikauppiaiden huutoihin sekoittuiva ihmishälinä ahdisti häntä. Tyttö käveli täysin kiinni Dimarissa jolle kaupungin arki oli tuttu.
"Onko jokin vialla?" Ribute kysyi Dimarilta joka tarkasteli mietteliäänä ympärilleen. "Ihmiset eivät käyttäydy normaalisti." Dimar vastasi hiljaa.
Ribute katseli tarkemmin ympärillään häliseviä ihmisiä ja huomasi lähes jokaisen pälyilevän hätääntyneenä ympärilleen.
Jonkin talon oven suusta kurkisti lapsi, mutta hänet vedettiin sisään nopeasti ja ovi suljettiin. "Mitä täällä tapahtuu?" Dimar kysyi ohitseen kävelevältä mieheltä.
"Ette taida olla täkäläisiä?" mies kysyi työntäen kasvonsa lähemmäs Dimarin kasvoja. "Olemme läpikulku matkalla." Dimar vastasi astuen askeleen taakse päin.
"Kerrotaan että Chicarolin miehet ovat tulossa tänne. He aikovat vallata kaupunkimme.
Huhujen mukaan Chicarol aikoo käännyttää ja vallata koko Astrun." mies selitti niin kiihkeästi että hänen sylkensä roiskusi sinne tänne.
"Missä päin Pamporin kaupunki on?" Dimar kysyi tyynesti, miehen puheista välittämättä.
"Se olisi hulluutta mennä sinne! Yksi Chicarolin joukoista on syrjäyttänyt sen maakunnan kuninkaan ja kaupunkilaiset on orjuutettu. Joudutte tyrmään samantein!" mies ällistyi.
"Missä päin Pampor on?" Dimar kysyi hieman kärsimättömästi. "Täältä tuonne päin. Kävellen teillä menee sinne useita päiviä, ehkä yli viikonkin." mies vastasi päätään raapien.
"Kiitos." Dimar sanoi ja tarttui Ributen käteen. "Meidän ei ole turvallista yöpyä täällä, jatketaan matkaamme ja etsitään metsästä joku yöpaikka. Onhan meillä teltat." Dimar sanoi Ributelle. Tyttö nyökkäsi.
Ribute oli helpottunut heidän päästyään tuon ahdistavan kaupungin ulkopuolelle. "Kutsutaanko aarnikotkat?" hän kysyi. "Ei vielä. Ne voidaan nähdä." Dimar sanoi.
Kaksikko käveli metsään jossa he uskalsivat kutsua ratsunsa paikalle. "Minun on nälkä." Bhamaru sanoi Ributelle. "Niin minullakin." Ribute nauroi.
"Mitä?" Dimar kysyi. Hän ei ymmärtänyt kuin Dikabumin puheen. "Bhamarulla on nälkä. Ei hän muuta ajattelekaan kuin ruokaa!" Dikabum sanoi Dimarille.
"Mihin olisi hyvä tehdä leiri?" Dimar kysyi irroittaessaan tavaroitaan Dikabumin selästä. "Lähistöllä on vuori jonka rinteillä on useita luolia. Siellä on turvallista." Dikabum vastasi ratsastajalleen.
"Mennään sinne. Tehdään leiri niin saamme syödäksemme. Tekin saatte etsiä ruokaa." mies sanoi aarnikotkalleen hypäten tämän selkään.
Kullan ja pronssin väreissä hohteleva Dikabum singahti taivaalle Dimar selässään. Hänen mustat hiuksensa olivat vahva kontrasti Dikabumin loistelevien sulkien kanssa.
"Hän on kaunis." Bhamaru huokaisi hiljaa itsekseen. "Minä kuulin!" Ribute hihkaisi aarnikotkalle joka säpsähti. "Mitä muka?" Bhamaru kysyi. Se olisi punastunut jos se olisi ollut ihminen.
"Sinä tykkäät Dikabumista!" Ribute kiusoitteli. "Kuulit väärin!" Bhamaru puolustautui Ributen irroittaessa vielä viimeistä säkkiä tavaroitaan ratsunsa selästä.
Hän heitti säkit olalleen ja kiipesi Bhamarun selkään. "Mennään että saadaan suuri rakkautesi kiinni." Ribute sanoi Bhamarulle joka sinkaisi ilmaan täysin voimin.
Kiusallaan aarnikotka teki silmukoita ja äkkinäisiä syöksyjä ilmassa. "Lopeta! En sano kellekkään, lupaan!" Ribute vannoi nauraen. "Lupaatko?" Bhamaru varmisti.
"Totta kai. Eikä sitäpaitsi siinä ole mitään väärää. Dikabum on todella kaunis, ja sitäpaitsi nopea kuin salama." Ribute sanoi ystävälleen.
"Niin. Hän on lumoava." Bhamaru huokaisi. "Toden totta." tyttö sanoi taputtaen ratsunsa kaulaa.
Kaksikko pystytti leirinsä yhteen vuoren rinteillä olevista luolista. Aarnikotkat kävivät keräämässä kauempana olevasta metsästä hieman puita ja Dimar sytytti nuotion.
Ribute alkoi valmistaa ruokaa. "Menkää tekin etsimään ruokaa." Ribute kehotti luolan ulkopuolella makailevia aarnikotkia. "Kernaasti!" Bhamaru innostui ja lehahti ilmaan Dikabum kannoillaan.
Ribute paistoi kalaa ja keitti kasviksia sen kanssa. "Tuoksuu herkulliselta." Dimar kehaisi. "Tule toki syömään." Ribute sanoi hymyillen ojentaen miehelle puisen lautasen.
Hyvällä ruokahalulla nuoret söivät Ributen valmistamaa ruokaa ja vielä palat leipää. "Onko meillä tarpeeksi vettä?" Ribute kysyi Dimarilta. "On." Dimar vastasi tuttuun tyyliinsä lyhyesti.
Ribute tarkasteli miestä. Hänen hiuksensa näyttivät nuotion leimussa mustilta kuin hiili. Hänen kirkkaat silmänsä kipunoivat kilpaa nuotion kanssa. "Onko sinulla ikävä äitiäsi?" Ribute kysyi.
"Eipä oikeastaan. Minä tiedän hänen ja veljeni olevan turvassa. Oloni on hyvä kun tiedän tekeväni jotakin sen eteen että pikkuveljeni saa hyvän tulevaisuuden." Dimar sanoi.
"Niin." Ribute huokaisi. "Ikävöitkö sinä perhettäsi?" Dimar kysyi. "Ikävöin jo nyt. Ihan valtavasti, eikä siitä ole edes kauan kun lähdimme. Minulla on ikävä jopa Mercusta." Ribute sanoi nieleskellen.
"Ymmärrän. Ajattele että teet tämän kaikkien niiden kunniaksi jotka ovat menettäneet henkensä krokkuksien takia.
Jos Chicarol aikoo tosiaan valloittaa koko Astrun ja aivopestä kaikki siihen kaheliin uskontoonsa, meidän on tehtävä jotakin!" Dimar sanoi kiihkeästi.
"Olet oikeassa!" Ribute sanoi uutta puhtia saatuaan. "Yhdessä meidän on etsittävä lohikäärmeet ja surmattava krokkukset viimeiseen asti! Myös Chicarol on pysäytettävä!" Ribute tokaisi lyöden nyrkillä kämmeneensä. "Minun isäni kunniaksi." Dimar sanoi tuskin kuuluvasti. "Aivan." tyttö sanoi hymyillen Dimarille.
"Riittääkö vetemme siihen että tiskaan astiamme?" Ribute kysyi mieheltä. "Kyllä varmaan. Voimmehan me hakea lisää vettä jostakin." Dimar vastasi.
Ribute laittoi hieman vettä yhteen kattilaan ja kuumensi sitä hetken nuotion äärellä ja alkoi tiskata astioita. Aarnikotkat lehahtivat takaisin luolan edessä olevalle kielekkeelle.
"Saitteko syötyä?" Ribute kysyi niiltä astioita kuivaten. "Kyllä. Nyt on maha taas täynnä." Bhamaru julisti. "Ahmatti." Dikabum kiusoitteli.
"Meidän pitäisi varmaan käydä nukkumaan." Dimar sanoi. "Meidän on jatkettava matkaamme aikaisin aamulla." hän jatkoi. "Me voimme pitää vahtia yön yli. Vaikka en kyllä usko että kukaan tänne eksyy." Dikabum sanoi. "Kiitos silti." Dimar sanoi silittäen eläimen kaulaa.
Luola oli pienehkö, joten nuotio lämmitti mukavasti. Niimpä Ribute ja Dimar nukkuivat vain peittoihin kääriytyneinä, telttoja ei tarvinut pystyttää.

"Herää, on aamu." Dimarin ääni havahdutti Ributen. Hän oli nukkunut kuin tukki, eikä ollut herännyt kertaakaan yön aikana. Tytöltä meni hetki tajuta missä hän edes oli.
"Juu." hän mumisi saatuaan utuiset ajatuksensa hieman kirkkaammiksi. Nuori nainen pakkasi täkit ja viltit huolellisesti takaisin reppuun.
"Ehdimmekö syödä aamiaista?" Ribute kysyi virnistäen Dimarilta joka polki nuotiota sammuksiin. "Kyllä kai." hän mumisi ja istahti maahan. Ribute kaivoi repustaan muutamia hedelmiä ja leipää.
Syötyään kaksikko jatkoi matkaansa.
Aamuaurinkokaan ei ollut vielä täysin noussut Ributen ja Dimarin kiitäessä taivaalla aarnikotkiensa selässä. Auringosta näkyi vain kalpea pilkahdus taivaanrannassa. Se värjäsi pilvet hennon oranssin ja keltaisen sävyillä. Puut olivat jo täysin lehdettömiä, ja kylmä tuuli heilutti niiden alastomia oksia. Ributen jäsenet alkoivat puutua pitkästä lentämisestä joten hän pyysi Bhamarua laskeutumaan saadakseen verrytellä hieman.
"Miksi laskeuduit?" Dimar kysyi äreästi. "Joka paikkaa pistelee! Kai minä nyt hieman saan oikoa itseäni?" Ribute kysyi kipakasti. Dimar ei vastannut vaan asteli kauempana virtaavan joen äärelle juomaan.
Ribute kuuli rasahduksen metsästä mutta ei kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Arvaamatta puun takaa ryntäsi mies häntä kohti. Mies kaatoi Ributen maahan ja veti veitsensä.
Ribute säikähti, mutta nopeasti mies katkoi yhden repun nyörit, nappasi sen mukaansa ja ryntäsi takaisin metsään. Dimar juoksi paikalle.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi kiskaisten säikähtyneen Ributen ylös. "Olen." tyttö sopersi. "Hän vei yhden ruokasäkin." hän jatkoi. "Joku nälkiintynyt parka." Ribute epäili.
"Hankkisi oman ruokansa rehellisin keinoin!" Dimar sihahti. "Kyllä meillä vielä ruokaa riittää." Ribute tuhahti Dimarille joka istui jo Dikabumin selässä.
"Tullaan tullaan." tyttö tuhahti miehelle joka katsoi häntä tuimasti.
Lennettyään taas sen matkaa että Ributen jalkoja pisteli jälleen, näkyi kaupunki kaksikon edellä. "Laskeudutaan." Bhamaru sanoi kaartaen kierroksen ilmassa.
"Selvä." Ribute vastasi käsiään ravistellen. Hypätessään alas Bhamarun selästä Ribute melkein kaatui koska hänen puutuneet jalkansa eivät kunnolla ottaneet hänen painoaan vastaan.
Hetken tyttö tallusteli ja ravisteli raajojaan saadakseen puutumuksen pois. "Onko tuo Pampor?" hän kysyi Dimarilta joka hyvää vauhtia kiinnitti kantamuksiaan Dikabumin selkään.
"Luulen niin." hän vastasi. Ributen kiinnitettyä tavaransa Bhamarun selkään, he ottivat suunnaksi kaupungin.
Kaupungissa oli torikauppiaita kuten muuallakin, mutta heidän huutonsa eivät olleet edes niin äänekkäitä kuin edellisessä kaupungissa oli ollut.
Joka puolella tallusteli mustiin haarniskoihin sonnustautuneita sotilaita. Haarniskan rintaan oli kuvioitu verenpunainen tähti josta valui pisara.
"Chicarolin miehiä." Dimar sihahti hiljaa hampaidensa välistä vetäen Ributea huomaamattaan hieman lähemmäs. Kaupunkilaiset pälyilivät huolestuneina ympärilleen eivätkä syyttä.
"Hei mato, mikset kumarra?" kuuli Ribute matalan mylväisyn hieman kauempaa. "Minähän en teille kumarra!" keski-ikäinen mies huudahti sotilaalle.
Tyynesti sotilas otti vyöltään nahasta valmistetun, kivillä täytetyn pampun ja huitaisi rajusti sillä miestä kasvoihin. Mies huudahti kivusta ja horjahti taakse päin, kuitenkaan kaatumatta.
"Joko kumarrat?" sotilas kysyi. "En ikinä." mies vastasi uhmakkaasti pidellen verta vuotavaa nenäänsä. Sotilas vetäisi miekan vyöltään ja survaisi sen läpi miehen vatsasta.
Mies putosi polvilleen kuin jauhosäkki. Ribute piteli käsiään suunsa edessä jottei olisi kiljaissut "Johan onnistuu kumarrus." sotilas sanoi pilkallisesti.
"Sinä, putsaa miekkani." sotilas mylväisi kauempana seisovalle naiselle joka säpsähti kuin häntä olisi lyöty. Vapisevin käsin nainen pyyhki verisen miekan esiliinaansa.
"Häivy!" sotilas ärähti saaden naisen ryntäämään juoksuun.
"Hirviö, ei tuo ole enää ihminen." Ribute sanoi tuskin kuuluvalla äänellä. Häntä oksetti ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
"Meidän on kysyttävä joltain mitä täällä tapahtuu." Dimar sanoi tukien askelissaan horjuvaa Ributea.
"Mitä täällä tapahtuu?" Dimar kysyi vihanneksia myyvältä torikauppiaalta. Hän oli keski-ikäinen, tuuheat viikset omistava mies.
"Chicarolin miehet ovat vanginneet kuningasperheen, ja orjuuttaneet meidät. Saamme myydä tuotteitamme täällä torilla vain hetken, toisin kuin ennen myimme koko päivän.
Meidän pitää olla kodeissamme ennen auringonlaskua, kumartaa noille elukoille ja vaikka mitä muuta." kauppias selitti. "Miksi ette pakene?" Ribute kysyi kauppiaalta älistyneenä.
"Joka päivä pitää käydä laskijalla leimaamassa itsensä. Jos siellä ei käy, ja sinut löydetään, käy huonosti." tämä vastasi nyökäten kohti ruumista joka makasi edelleen kohdassa johon hän oli kuollut.
"Kiitos tiedoista." Dimar kiitti ja osti muutaman porkkanan kauppiaalta. "Mitä ihmettä sinä annoit tuolle miehelle tilalle?" Ribute kysyi ihmeissään Dimarilta.
"Se oli rahaa. Kaikki käy rahalla. Minulle jäi muutama kipo sen jälkeen kun lähdimme kotikaupungistani." Dimar selitti. "Kipo?" Ribute kysyi silmät pyöreinä.
"Niin. Se on valuutan nimi. Sinun on totuttava siihen ettei mitään saa ilmaiseksi. Kaikesta pitää maksaa."

Palaute ois tietty ihan jees... ^^

19. Lähdön aika

Ribute käveli leirin läpi. Hän katseli tuttuja kasvoja. Yleensä niin iloiset ihmiset olivat kalpeita ja vaisuja.
He parsivat revenneitä telttojaan kasaan ja tarkistelivat edelleen mitä kaikkea krokkukset olivat tuhonneet. Joiltakin perheiltä krokkukset olivat syöneet hevosen.
"Onneksi Ghagros on sentään kunnossa." Ribute ajatteli ja päättikin mennä katsomaan sitä. Kyläläiset olivat päästäneet hevoset pienelle niitylle metsän laitaan.
Talvi oli alkanut kellastaa niityn kasveja. Ghagros saapui heti Ributen luo. "Hei, miten sinä voit?" hän kysyi.
"En oikein tiedä. Minun pitäisi lähteä Dimarin kanssa lohikäärmeitä etsimään." tyttö huokaisi sivellen hevosen turpaa.
"Sinun pitää lähteä. Krokkukset on surmattava." Ghagros tokaisi lyhyesti ja napakasti.
"Minä kyllä huolehdin perheestäsi, ja ovathan aarnikotkatkin apunamme. Sinun ja Dimarin on lähdettävä ja etsittävä lohikäärmeet." Ghagros sanoi painaen turpansa Ributen olkapäälle.
"Minun tulee ikävä sinua." Ribute huokaisi kyyneleen juostessa hänen likaista poskeaan pitkin.
"Minun sinua myös rakas ystäväni." Ghagros hirnahti.
"Me lähdemme." Ribute sanoi vaisusti isoäidilleen leiriin päästyä. "Voi rakas lapsi, minä en haluaisi päästää sinua edes silmistäni." Fhina huokaisi halaten Ributea tiukasti.
"Kyllä minä sen tiedän." tyttö sanoi hymyillen isoäidilleen aavistuksen. "Voisinko peseytyä jossakin?" Ribute kysyi.
"Keitin juuri padallisen vettä joka lienee jäähtynyt sopivaksi." Fhina hymyili sipaisten hiuskiehkuran Ributen kasvojen edestä.
Tyttö seurasi isoäitiään joka kaatoi hänelle muutaman ämpärillisen vettä, ja pystytti sitten sukkelasti telttakankaista sermit joiden takana Ribute peseytyi.
Hänen paha olonsa lieveni hiukan kun hän viimein sai pestä löyhkäävän krokkuksen veren päältään. Kun Ribute tuli ulos sermien takaa, säikähti hän pahanpäiväisesti ja pudottaen miltein pyyhkeen päältään.
"Suostuit siis lähtemään?" kysyi tyttöä vastapäätä seisova Dimar. Hän antoi kirkkaiden silmiensä katseen kiertää pyyhkeeseen kietoutuneessa Ributessa.
"Kyllä. Äläkä siinä tuijota vaan väisty!" tyttö kivahti työntäen miehen pois tieltään. Vahva käsi tarttui Ributen ranteeseen. Ihmeissään tyttö käännähti ympäri.
"Hyvä!" Dimar tokaisi ja hymyili leveästi. Ribute yllättyi miehen reaktiosta ja oli jälleen pudottaa pyyhkeensä.
"Menenkin tästä pakkaamaan." Dimar tokaisi ja lähti.
Kuivateltuaan ja saatuaan puhtaat vaatteet päällensä Ribute meni perheensä luo. "Te siis lähdette huomenna?" Mercus kysyi Ributen istahtaessa nuotion äärelle kuivattelemaan.
"Niin." tyttö mumisi syöden leipää jonka isoäiti oli hänelle ojentanut. "Eikö sinua sureta jättää perhettäsi ja läheisiäsi tänne?" Ladilga kysyi siirtyen lähemmäs Ribute istumaan.
Mercus siirtyi vaivihkaa perässä. "Voi Ladi, minua surettaa todella paljon." Ribute huokaisi painaen katseen varpaisiinsa.
Hetken hän nieleskeli kyyneleitä ja kääntyi sitten katsomaan Ladilgan sädehtivän sinisiin silmiin. Prinsessan kasvoilta kuvastui ymmärrys ja myötätunto.
"Toivotan kaikkea hyvää matkallenne, etsikää lohikäärmeet ja syöskää Chicarol vallasta. Niistä hirveistä krokkuksista on päästävä.
Tehkää se, kaikkien meidän, sekä minun perheeni tähden." Ladilga sanoi kyyneleet silmissä kiillellen. Ribute liikuttui Ladilgan rohkaisevista sanoista ja halasi tätä.
"Toivotaan että perheesi löytyy kunnossa." Ribute sopersi kyyneltensä seasta. Ladilga nyökkäsi.
Kyläläiset päättivät pitää leiriä vielä yhden yön puron ääressä. Seuraavana aamuna he jatkaisivat matkaa luoteeseen. Ribute ja Dimar puolestaan suuntaisivat aamulla länteen.
Ribute istui myöhään nuotiolla isänsä vierellä. "Pelottaako sinua?" Nazar kysyi tyttäreltään joka katseli nuotion sylkevän kipinäryöppyjä öiselle taivaalle.
Ribute kääntyi katsomaan isänsä kasvoja. Ne olivat huolen ja murheen rypyttämät, mutta silmissä Nazarilla oli vielä tuttu kipinä.
"Ei minua pelota. Minä en vain haluaisi jättää teitä." Ribute huokaisi itkuaan pidätellen.
"Kyllä me pärjäämme. Sinun ja Dimarin varalle on suunniteltu suuria asioita. Tulevaisuutemme vapaina on tiedän käsissänne.
Emmehän halua viettää tulevaisuuttamme Chicarolin orjina, unikalaisiksi aivopestyinä." Nazar sanoi kaapaten tyttärensä kainaloonsa. Ribute hymyili isälleen.
"Menehän nyt nukkumaan kukkaseni." isä kehotti Ributea.
"Hyvää yötä isä." tyttö toivotti isälleen ja ryömi sitten telttaansa.
Ribute riisui vaattensa ja mönki peittojen väliin, Hän ei meinannut saada unta laisinkaan, ja kun hän viimein nukahti, heräili hän jatkuvasti.
Kova tuuli narisutti ja katkoi oksia puista, ja Ribute oli jatkuvasti kuulevinaan krokkuksien raskaan hengityksen. Lopulta tyttö ei kestänyt enää.
Hysteerisenä hän juoksi ulos teltasta ja ryntäsi suoraan kauempana kävelevän Dimarin kaulaan. "Mikä hätänä?" Dimar kysyi yllättyneenä pidellen tärisevää Ributea itseään vasten.
"Krokkukset tulevat." tyttö sopersi vapisevalla äänellä. "Näit varmaan pahaa unta. Odota, käyn sanomassa äidille että tulen sinun telttaasi yöksi." Dimar sanoi ja katosi hetkeksi telttaan.
"Minä menen Ributen telttaan yöksi, hän näki pahaa unta krokkuksista." Ribute kuuli Dimarin selittävän äidilleen.
"Oletpa mukava. Tulehan sitten aamulla vielä tervehtimään meitä." Ulmita sanoi pojalleen ääretöntä rakkautta äänessään. "Tietysti." Dimar vastasi lämpimästi ja astui ulos teltasta.
Kauhuissaan oleva Ribute tarrasi Dimarin kädestä kiinni ja yhdessä he menivät telttaan.
Ribute heräsi kehnosti nukutun yön jälkeen ja huomasi Dimarin nukkuvan vierellään. Ributea hävetti yöllinen käyttäytymisensä, joten hän pukeutui ääneti.
"Herää Dimar, on aamu." hän sanoi ja töni miestä kylkeen. Mies mumisi jotain ja alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Ribute poistui teltasta.
Hän tallusti perheensä luo nauttimaan herkullista aamupalaa jota hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat valmistaneet. Dimarkin saapui aamiaiselle.
Ribute katseli pikkusiskojaan jotka söivät äitinsä vierellä. Pieni Sanikin otti jo horjuvia askeleita. "Pärjätkö varmasti?" Lica kysyi tyttäreltään.
"Pärjään kyllä. Onhan minulla Dimar ja Bhamaru." Ribute hymyili äidilleen rohkaisevasti. "Teimme Fhinan kanssa sinulle uusia vaatteita." Lica sanoi kaivellen telttaansa.
Hän esitteli Ributelle villasta ja nahkasta valmistettuja vaatteita. Ne oli kirjailtu tyylikkäästi mutta silti ne olivat yksikertaisia.
"Kiitos, nämä ovat ihania." Ribute ihasteli saaden äidiltään hymyn vastaukseksi. Aamu kului tavaroita pakatessa.
Nuoret saivat mukaansa teltan, muutaman täkin, ruokaa, vaatteita sekä uusia aseita. Lopulta kaksikko oli lähtövalmis. Nazar kutsui kyläläiset paikalle.
"Rakkaat kyläläiset, tai, en tiedä voiko meitä enää edes kyläläisiksi kutsua. Emme tiedä onko Hior enää edes pystyssä." mies huokaisi syvään.
"Kuitenkin. Tyttäreni Ribute, faunabor, jolla on elementtientaitajan miekka, sekä Dimar Pokrus, jolla on Valinin miekka, lähtevät tänään pitkälle matkalleen lohikäärmeitä etsimään." Nazar selitti.
"Toivottakaamme heille Diaelan ja Zikorin siunausta, sekä paljon hyvää onnea matkansa varalle." Nazar kehotti. "Siunausta!" kyläläiset huusivat yhteen ääneen.
Jokainen kyläläinen saapui tuomaan nuorille joitakin tavaroita joiden he ajattelivat olevan hyödyksi heidän matkallaan.
Koristeellisin kivin koristeltu tikari, tukku helposti syttyvää tuohta ja kananmunan kokoinen kimpale kultaa oli vain murto osa siitä mitä kyläläiset Dimarille ja Ributelle antoivat.
Lopulta tuli aika hyvästellä perhe.
"Minun tulee teitä aivan valtava ikävä." Ribute huokaisi pyyhkäisten silmiään. "Niin meidänkin sinua." Fhina sanoi syleillen pojantytärtään.
"Ladilga, vahdi ettei pöljä veljeni hölmöile mitään." Ribute pyysi hymyillen. "Totta kai." Ladilga naurahti. "Tule tänne!" Mercus sanoi levittäen kätensä. Ribute syleili veljeään joka nosti hänet ilmaan.
"Pidä itsesi hengissä, ja yritä kestää mörökölliä." Mercus tuhahti vilkaisten Dimaria kohti. "Yritetään." Ribute naurahti.
"Kultaseni, lupaathan pitää itsestäsi huolta!" Lica pyysi rutistaen tyttärensä käsiä omissaan. "Lupaan äiti." Ribute lupasi halaten äitiään.
"Koko tulevaisuutemme on teidän varassanne, luotamme teihin." Nazar sanoi ja rutisti tyttärensä lujasti itseään vasten. "Lupaan yrittää parhaani isä." Ribute vannoi rutistaen isäänsä.
"Suunnatkaa siis länteen päin, kohti Pamporin kuningaskuntaa. Sieltä voitte saada lisätietoja." isoäiti kertoi Ributelle ja Dimarille. "Kohti Pamporia siis." Dimar tokaisi.
Ribute halasi vielä kerran jokaista perheenjäsentään. Myös Dimar syleili äitiään ja pikkuveljeään. "Se on menoa nyt." Ribute sanoi Dimarille.
He puhalsivat pilleihinsä ja nopeasti Bhamaru ja Dikabum lennähtivät paikalle. Nuoret hyppäsivät ratsujensa selkään ja kiisivät aamuiselle taivaalle.

18. Raskain sydämin

Ribute istui maassa tuijottaen lasittunein silmin eteensä.
Hänen päänsä oli tyhjä, hän kuuli vain sydämensä joka hakkasi kuin rumpu. Ribute ei reagoinut Dimarin istahtaessa hänen viereensä.
Dimar tarttui tyttöä olkapäistä ja nosti hänet hellästi ylös. Hän johdatti Ributen perheensä luo ja suoraan ehjään telttaan. "Nuku nyt. Minä olen tässä vierelläsi." Dimar totesi painaen tytön hellästi makuulle.
Ribute vaipui raskaaseen uneen.
Ribute heräsi hiestä märkänä. Hänen kurkkunsa oli kuiva kuin korppu ja hän haukkoi henkeään. "Mikä hätänä?" Dimar kysyi hänen viereltään.
"Juotavaa." Ribute kähisi. Dimar ojensi vesileilinsä tytölle joka joi siitä ahnaasti. "Tulisitteko tänne." Fhina kurkisti teltan ovesta. Nuoret menivät ulos teltasta.
Päivä oli jo valjennut täysin ja kaikki näytti päivän valossa hieman paremmalle. Leirin reunassa kohosi muutamia kumpuja joiden päälle oli kasattu risuja ja kiviä. Siellä makasivat menehtyneiden kyläläisten ruumiit. "Tulehan syömään." Fhina kehotti ohjaten pojantyttärensä nuotion vierelle. Isoäiti ojensi Ributelle lautasellisen höyryävää keittoa.
Tyttö närkki keittoaan haluttomana syödä. Lica yritti syöttää Heiligeniä joka otti hajamielisesti muutaman perunan.
Lapsi oli kuin haamu joka ei päässyt irti ruumiistaan, Ributen sisintä vihlaisi ja hän käänsi päänsä pois.
Ladilga istuui Mercuksen vieressä ja he jutustelivat hiljaa keskenään.
Ilmeisesti krokkuksien hyökkäys toi prinsessalle mieleen hänen kadonneen perheensä, koska hänen olkapäänsä lysähtivät ja hän painoi kasvonsa käsiinsä.
Mercus otti tytön hellästi kainaloonsa. Dimar istui äitinsä ja pienen veljensä vierellä. Ulmita söi keittoa Dimarin keinuttaessa veljeään sylissään.
"Miten voit?" Nazar kysyi istahtaen tyttärensä vierelle.
"Olen voinut paremminkin." tyttö mumisi tökkien porkkanaa lautasellaan. Isä kaappasi tyttärensä kainaloon ja rutisti häntä lujasti.
"Olet rakas minulle." Nazar sanoi hiljaa tyttärensä korvaan. "Sinäkin minulle isä." Ribute nyyhkäisi painaen kasvonsa isänsä jykevää rintaa vasten.
Ributelle hänen isänsä oli aina ollut suuri sankari. Hän arvosti isäänsä enemmän kuin ketään muuta, ihaili hänen pirteyttään ja kykyään toimia viisaasti tiukoissakin paikoissa.
Nazar oli myös todella oikeudenmukainen ja hänen kykynsä asettua muiden asemaan yllätti ihmiset aina uudelleen.
"Ribute, tulisitko tänne." isoäiti hymyili tytölle viittoen tätä tulemaan luokseen. Dimar laski veljensä äitinsä hoiviin ja tuli Fhinan ja Ributen luo.
"Aamuyön tapahtumat ovat järkyttäneet meitä kaikkia." Fhina huokaisi katsoen Ributen valkoisiin kasvoihin.
"Menetimme jälleen läheisiä ystäviämme niiden hirviöiden kynsiin. Mutta meillä on yksi etu jota kellään ei ole aijemmin ollut." isoäiti tokaisi.
Nuoret katsoivat isoäitiä ihmeissään. "Koskaan aijemin ei ole kuultu että elementtientaitajan miekka ja Valinin miekka olisivat olleet kantajillaan samaan aikaan.
Kuten aikaisemmin huomasimme, myös elementtientaitajan miekka kykenee surmaamaan krokkuksen kuten Valinin miekka." isoäiti selitti.
Kylmät väreet luikertelivat Ributen selkäpiitä pitkin ja hän muisti vaatteidensa olevan yhä krokkuksen tahmeassa, vihreässä veressä.
"Jostain syystä krokkukset toimivat yhteistyössä Chicarolin miesten kanssa, ja yhdessä he ovat karmea yhdistelmä. Krokkuksien avulla Chicarol saa käännytettyä ihmisiä yhä enemmän Unikalaisiksi.
Se, mitä tässä yritän selittää, ei ole helppo sanoa." Fhina huokaisi ottaen nuorukaisten kädet omiinsa.
"Minusta tuntuu että teidän on lähdettävä aarnikotkienne kanssa etsimään lohikäärmeitä." isoäiti huokaisi. Ribute vavahti.
"Miettikkää asiaa vielä ihan rauhassa, ei tässä mikään kiire ole." Fhina sanoii vienosti hymyillen ja jätti sitten nuoret kahdestaan.
"Minusta meidän pitäisi tehdä kuten isoäiti sanoi." Dimar totesi.
"Jättää kaikki läheiset tänne kuolemaan sillä aikaa kun itse hihhuloimme pitkin maita ja mantuja etsimässä lohikäärmeitä joiden olemassaolosta ei ole edes varmuutta!" Ribute kiljaisi kiihtyneenä.
"Jotakin on tehtävä! Jos krokkuksia olisi ollut enemmän, olisi hautojen määrä nyt kaksinkertainen!
Voimme tietysti kuolla täällä muiden joukossa tekemättä mitään, tai lähteä ja edes yrittää tehdä jotakin." Dimar ärähti katsoen Ributea tulisesti.
"Häivy silmistäni." tyttö sihahti ja puhalsi kaulallaan roikkuvaan pilliin. Bhamaru lehahti paikalle kuin salama pöllyttäen kuivia lehtiä ympäriinsä.
Ribute hyppäsi aarnikotkan selkään ja yhdessä he sujahtivat taivaalle. "Mikä on Ribute, vaikutat epätoivoiselle?" Bhamaru kysyi aistiessaan selvästi ratsastajansa tunteet.
"Kaikki on aivan sekaisin. Kyläläisiämme on kuollut, ja loput ovat hädintuskin hengissä.
Nyt minun ja tuon rasittavan idiootin pitäisi jättää rakastamani ihmiset ja lähteä etsimään lohikäärmeitä." Ribute selitti kiihdyksissään.
"Ymmärrän. Sinun on silti katsottava asiaa muidenkin kannalta. Krokkuksien määrän on sanottu kasvavan jatkuvasti, ettekä te, sinä ja Dimar, miekkoinenne kohta enää pärjää niin suurelle määrälle.
Lohikäärmeet surmaisivat ne hirviöt viimeiseen suomuun saakka." Bhamaru selitti.
"Miksi minun pitää lähteä?" Ribute kysyi ja hänen äänensä muuttui nyyhkäisyksi.
"Koska olet faunabor, sinulle on säädetty suuri kohtalo. Onneksi sinun ei tarvi täyttää sitä yksin." Bhamaru sanoi.

17. Yön kätköissä

Ahirufus kertoi Ributelle kaukana luoteessa sijaitsevista vuorista, jotka kätkivät syliinsä useita vehreitä laaksoja.
"Moni ihminen ei tiedä edes niiden olemassaolosta." vanha kotka sanoi. "Loistava paikka uuden kylän rakentamiselle siis." Ribute hymyili.
Sekalainen joukko ihmisiä, hevosia ja aarnikotkia liikkui hitaasti eteenpäin kylmän tuulen tuivertaessa viiltävänä. Ribute kiskoi villatakkiaan tiukemmin ympärilleen.
Silmäkulmastaan hän huomasi Dimarin kiertelevän Dikabumin selässä muiden aarnikotkien seassa. Bhamaru lensi hieman alempana kuin muut kotkat ja tarkkaili Ributea.
Tyttö hymyili siivekkäälle ystävälleen. Lapset ja kaikista vanhimmat kyläläiset istuivat kärreissä tavaroiden seassa, muut kävelivät.
Hiorin kylästä lähteneet ihmiset saapuivat metsän laidalle. "Metsässä on puro ja aukio mihin voitte leiriytyä jos haluatte." Ahirufus sanoi Ributelle joka välitti asian isälleen.
"Hienoa. Tämä on ollut raskas päivä meille kaikille." Nazar sanoi tyttärelleen poissaolevan kuuloisesti.
Ribute seurasi taivaalla liihottelevia aarnikotkia niiden johdattaessa kylän väkeä kohti paikkaa jossa he viettäisivät tulevan yönsä. Pian heidän edessään aukesi metsäaukea jonka poikki virtasi puro.
Sen vesi pulppusi iloisesti saaden janoiset ryntäämään sen äärelle. Vesi oli jäätävän kylmää ja monet ähkäisivätkin sen vihlaistessa ikävästi sekä päässä että hampaissa.
Kyläläiset alkoivat pystyttää kankaista pieniä telttoja ja laavuja suojakseen. Miehet hakivat lähimaastosta puita ja pystyttivät suuren nuotion leirin keskelle.
Pian kaikki istuivat suuren nuotion ympärillä lämmittelemässä tulevan talven kiristäessä hyytävää otettaan. Kaikki olivat hiljaa ja syventyivät lähinnä syömään.
Leirissä vallitsi apea tunnelma. Kukaan ei puhunut, mutta kaikkialta kuului surullisia huokaisuja ja nyyhkäisyjä jotka kielivät selvästi ihmisten epätoivosta ja surusta.
Kuin veitsen viilto, rikkoin pieni kimeä ääni raastavan hiljaisuuden.

"Hän nousee lailla tuulen, myrskyn
sen jo kuulen, lailla meren tyrskyn
Hän ratsastaa kanssain lohikäärmeen
Valin on hän nimeltään
Miekallansa liskon, käärmeen
hengettömäks' siveltää

Valin suuri sankar' on
hän krokkuksille toi turmion
Suuret kansat pelastaa
Valin urho miekallaan

Lohikäärme vahvin lie
Sahmor uljas sinisuomu
Yhteinen on heidän tie
Valin urhon,
sinisuomun

Musta sydän ihmisen
ajoi pois lohikärmeksen
Nyt makaa Valin haudassaan
sinisuomust´ ei tietookaan

Missä lienee lohikäärmeet
missä miekka Valinin
Kauas ovat muistot jääneet
Tarinat suuren kaksikon
Sinisuomun ja Valinin"

Yksi kylän pienistä tytöistä lauloi tarinaa Valinista ja hänen sinisestä lohikäärme ystävästään Sahmorista.
Laulu oli hyvin suosittu Hiorin kyläläisten keskuudessa, olivathan muutamat heistä tunteneetkin itse Valinin. Pikkuhiljaa muutkin kylän lapset alkoivat laulaa Valinin laulua.
Pian kaikki ihmiset nuotion ympärillä lauloivat Valinin laulua, jopa Ulmita ja Dimar jotka olivat kaikki kuulleet Lican laulavan laulua pienille tyttärilleen.
Ladilga kuunteli tarkkaan ja keinui hiljaa sävelen tahdissa.
"Kyllä me selviämme! Me etenemme ja perustamme uuden kylän suojaiseen solaan lounaaseen!" Nazar jylisi saaden ihmiset hurraamaan.
"Nyt, käykäämme nukkumaan. Huomenna meidän on taas jatkettava matkaamme heti aamun sarastaessa." Nazar julisti ja meni sitten sopimaan vahtivuoroista kylän muiden miesten kanssa.
Ribute oli pystyttänyt itselleen teltan ja nyt hän mönki sinne kasattujen täkkien väliin. Hän riisui paksuimmat vaatteensa, ja asetti miekkansa vierelleen.
Juuri kun hän oli asettumassa makuulleen, kuului teltan suulta rapinaa. Vaistomaisesti hän laski kätensä miekalleen. "Minä vain." Dimar totesi kömpien telttaan kysymättä sopiiko se Ributelle.
"Mitä nyt?" Ribute kysyi hieroen unisena silmiään. "Voisinko nukkua kanssasi?" Dimar kysyi nyrkkiinsä yskien.
"Voit. Täällä voisikin tulla hieman kylmä yksin." Ribute myöntyi enempää kyselemättä ja työnsi peittoja vierelleen Dimaria varten.
Ribute nukahti nopeasti, Kyläläiset eivät olleet edenneet pitkää matkaa kuluneena päivänä,
mutta rakkaan kylän jättäminen koski niin paljon että kaikki olivat uuvuksissa ja toivoivat saavansa nukkuessaan unohtaa päivän kurjuuden edes hetkeksi.
Yöllä Ribute havahtui yllättäen kauhistuneisiin huutoihin. Ennen kuin tyttö ehti kunnolla edes havahtua, repi valtava kaksivarpainen, teräväkyntinen jalka teltan kankaan rikki.
Hetkeäkään epäröimmättä Dimar viilsi jalan poikki. Korviavihlova kiljunta ja sihinä täytti ilman. Jotakin vihreää ja tahmeaa roiskui Ributen päälle.
Sanaakaan sanomatta Dimar ryntäsi ulos teltasta jättäen Ributen istumaan silmät pyöreinä telttaansa. Hetken istuttuaan Ribute tarttui miekkaansa, veti villatakin päälleen ja ryntäsi Dimarin jäljessä teltasta.
Järkyttävä näky piirtyi hänen verkkokalvolleen. Leirissä mellasti viisi krokkusta joita kylän miehet yrittivät epätoivoisesti pitää loitolla miekoin ja kirvein.
Muutamia ruumiita lojui jo ympäristössä. Ributen kurkkua kuristi hänen katsoessaan kuolleita miehiä, miehiä jotka hän oli kaikki tuntenut.
Ribute katsoi taakseen ja näki teltan vieressä makaavan krokkuksen ruumiin. Siltä puuttui pätkä toista jalkaa, ja sen kurkussa oli iso viiltojälki josta pulppusi vihreää, pahalle haisevaa verta.
Tytön vatsa kääntyi ympäri saaden hänet lähes oksentamaan.
Dimar oli rynnännyt miesten turvaksi ja sivelsi nyt kipeitä, teräviä iskuja krokkuksiin jotka sihisivät entistä raivokkaammin. "Isä!" kuului pieni, itkusta paksu lapsen ääni.
Yksi krokkuksista kuunteli ääntä tarkasti jä lähti sitten suuntaan josta se tuli. Ribute pääsi viimein irti lamaannuksestaan ja ryntäsi kohti telttaa josta itku kuului.
"Irti, sinä et koske häneen!" Ribute kiljui yhtä paljon raivoissaan kuin peloissaan. "Sinäkös sen estät?" kysyi toinen krokkuksen päistä ivallisesti.
Sihahtavat s-kirjaimet saivat sen kysymyksen kuulostamaan entistäkin pilkallisemmalle. "Jätä lapsi rauhaan." Ribute toisti puristaen miekkansa kahvaa kouristuksen omaisesti.
"Siispä hoidan sinut ensin!" krokkus sihisi ja syöksähti Ributea kohti. Tyttö huitoi miekallaan yrittäen samalla väistellä liskoeläimen teräviä hampaita ja kynsiä.
Vaikka Ribute kuinka huitoi ja huitoi, ei hänen miekkansa saanut naarmuakaan aikaiseksi krokkuksen paksuun nahkaan. Hän yriti palauttaa mieleensä illalla kasatun nuotion.
Lämmön jota se uhkui, palaneen puun tuoksun, sen räiskyvät keltaisen ja punaisen sävyt. Samassa krokkus kiljahti kivusta Ributen iskun osuessa sen kylkeen.
"Miten tämä on mahdollista?" krokkus sihisi keltaiset silmät raivosta kipunoiden. "Et sinä ole lohikäärmeratsastaja!"
"En olekkaan, mutta minullapa on elemementtientaitajan miekka!" tyttö kiljaisi lyöden uuden iskun otukseen. "Tämä on kerrottava eteenpäin." krokkus korahti ja ryntäsi tiehensä.
Se huusi sihisevällä, korskuttavalla kielellä muutkin elossa olevat toverinsa mukaan ja ne katosivat öiseen metsään yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.
Ribute ryntäsi telttaan josta aijemmin oli kuuunut itkua, nyt siellä oli ollut aavemaisen hiljaista jo hetken verran.
"Hei, pikkuinen, oletko kunnossa?" Ribute kysyi nostaen peittoa jonka alla kyyhötti kauhistunut pikkupoika. "Osaatko sinä puhua sille monsteriliskolle?" poika kysyi silmät selällään.
"Öh, joo." Ribute sanoi hieman nolostuneena.
Ribute tunnisti pienen pojan, hänen nimensä ol Heiligen. Pojan äiti oli kuollut syöpään tämän ollessa pieni, joten he olivat jääneet kahden isänsä kanssa.
Ributen isä oli jo ennen johtajuuttaan suosittu kyläläisten joukossa hänen iloisen ja rehdin luonteensa ansiosta, joten myös Ribute tunsi suuren osan kyläläisistä muutenkin kuin nimeltä.
"No, tule Heiligen, mennään isäni luo ja etsitään sitten sinun isäsi." Ribute tokaisi ja nosti pojan syliinsä. He astuivat ulos teltasta.
"Kuolleita, kaikki ovat kuolleita." poika kuiskasi hiljaa katsellen ympärilleen. "Niin." Ribute vastasi hieman yllättyneenä. Yllättäen Heinigen alkoi rimpuilla tytön sylissä ja ryntäsi sitten alas.
"Isi!" poika kiljui juostessaan yhden ruumiin luo. Ennen kuin Ribute ennätti paikalle, oli pieni poika lyyhistynyt isänsä runnellun ruumiin vierelle.
Lapsi nyyhkytti lohduttomasti painaen päänsä isänsä veristä rintaa vasten. "Äiti on kuollut, isä on kuollut." poika nyyhkytti paksulla äänellä.
Hellästi Ribute nosti pojan ylös isänsä elottoman ruumiin päältä. Lapsen poskeen oli tahriutunut hänen isänsä verta, ja hän oli itsekin kuin ruumis.
Hän makasi velttona Ributen rintakehää vasten, vain kouristuksen omaiset nyyhkäykset kertoivat taaperon olevan yhä hengissä. Kaikki äänet Ributen ympärillä eivät kantautuneet hänen korviinsa.
Ihmiset ryntäilivät hädissään edestakaisin etsien läheisiään tai sitä mitä heistä oli jäljellä. Naiset ja lapset itkivät miesten lohduttaessa heitä.
Jotkut kokosivat levinneitä tavaroitaan ja ahkerimmat parsivat jo revenneitä telttakankaita kokoon.
"Isä." Ribute sanoi hiljaa käveltyään isänsä selän taa. "Ribute, luulin että ne veivät sinut!" Nazar huokaisi helpottuneena. "Heiligenin isä on kuollut." Ribute sanoi melkein äänettömästi.
"Kimazar." Nazar sanoi painaen katseensa maahan. "Isi! Onko isi jossain?" Heiligen valpastui äkkiä ja alkoi villisti katsella ympärilleen.
"Isäsi on nyt äitisi luona." Nazar sanoi katsoen pienen pojan verisiä kasvoja. "Miksen minä voi mennä sinne? Haluan isin ja äidin luo!" Heiligen kiljahti vaativasti.
"Sinun pitää vielä odottaa pikkuinen. Äiti, tule tänne!" Nazar pyysi. Loukkaantuneita kyläläisiä hoivaamassa ollut Fhina tuli nopeasti. Kaikesta kauheudesta huolimatta isoäiti oli itse tyyneys.
Nopeasti Nazar selosti Fhinalle Heiligenin olevan orpo ja että heidän täytyisi nyt pitää huolta hänestä. "Tulehan kultaseni, mennään pesemään sinun kasvosi." Fhina sanoi hellästi nostaen kalpean lapsen syliinsä.
Nazar seurasi äitiään muiden loukkaantuneiden luo.
Ribute istahti maahan kuin kivi olisi pudonnut hänen päälleen.

16. Hyvästi Hior

Pian kaikki istuivat ruokapöydässä. Ribute huomasi Mercuksen luovan pitkiä katseita Ladilgan suuntaan.
Hän tönäisi veljeään kyynärpäällä ja virnisti tälle kiusoittelevasti. Mercus näytti Ributelle kieltään. Ributen syötyä vatsansa täyteen ja vietyä astiat pois pöydästä pyysi isoäiti häntä ja Dimaria tulemaan huoneeseensa. "Onko jokin hullusti?" Ribute kysyi.
"Ei, ei sitä. Mihin minä ne nyt laitoin." isoäiti mumisi penkoen kaappiaan. "Löytyipäs!" hän hihkaisi ja veti kaapista ulos kaksi suurta satulaa.
"Tein nämä teille." hän hymyili ojentaen satulat kaksikolle. Suuret, nahkaiset satulat olivat todella hienoja. Dimarin satulaan ilo kirjailtu hopeisella langalla kuvioita.
Ributen satulassa kuviot olivat kultaiset. "Kiitos isoäiti, tämä on upea!" Ribute kiitti. "Tämä on todella hieno." Dimarkin myönsi ja hymyili Fhinalle hieman.
"Nyt pystytte ratsastamaan aarnikotkienne kanssa mukavammin. Molemmissa satuloissa on kantolaukut sekä taskuja." isoäiti kertoi.
"Kiitos vielä kerran." Ribute sanoi ja halasi isoäitiään. Ulko-ovelta kuului koputus. Kun Ribute, Dimar ja isoäiti tulivat ulos isoäidin huoneesta, seisoivat Okudi ja Wyar eteisessä.
"He ovat liikkuneet kylää kohti." Ribute kuuli Okudin selittävän isälleen. "Minusta tuntuu että meidän täytyy lähteä. Huomenna." Wyar huokaisi.
"Käy puhaltamassa aukion torveen. Tiedotan asian heti kaikille kyläläisille." Nazar sanoi Wyarille. Wyar nyökkäsi ja miehet poistuivat.
"Älä sure poikaseni, kyllä me pärjäämme." isoäiti lohdutti poikaansa joka tuijotteli lohduttomana varpaisiinsa. "Onhan se surullista lähteä, mutta viisaampaa kuin taistella." Lica pohti.
"Kiitos teille kaikille." Nazar sanoi hymyillen ja lähti sitten aukiolle. "Onko isäsi joku johtaja tai sellainen?" Ladilga kysyi suputtaen Ributelta.
"No joo. Hän on kylän johtaja, kun kylämme Viisas kuoli vasta vähän aikaa sitten. Hän nimesi isän johtajaksi, tosin isää nyt ei voi kutsua Viisaaksi." Ribute naureskeli.
"Sittenhän olet itsekin melkein prinsessa." Ladilga vinkkasi hihittäen. "Aivan!" Ribute naurahti.
Jälleen kaikki kyläläiset olivat kokoontuneet kylän aukiolle kuuntelemaan kylän uuden johtajan asiaa.
"Rakkaat kyläläiset, asiat alkavat olla sillä tavoin, että huomen aamulla, meidän on lähdettävä ja jätettävä Hior." Nazar puhui jylisevällä äänellä. Kyläläisten kauhistuneista henkäisyistä huolimatta Nazar jatkoi.
"Toivon että huomenna auringon noustessa kaikki olisivat valmiina lähtöön." Mies viittasi kädellään että kaikki voivat poistua. "Olen niin pahoillani." hän huokaisi hiljaa itsekseen.
Ribute kuuli isänsä sanat. "Ei tämä ole sinun vikasi." tyttö lohdutti. "Minulla on silti syyllinen olo." Nazar huokaisi. "Uskon sen, mutta oli silti viisaampi päätös jättää kylä kuin taistella." Ribute rohkaisi.
"Niin. No, mennäänpä nyt sisälle pakkaamaan kaikki tavarat mukaan." Nazar tokaisi yrittäen kuulostaa iloiselta.
Koko illan Lupurin perhe pakkasi Ulmitan, Dimarin ja Ladilgan avustuksella omaisuuttaan kasaan.
"Olisi varmaan aika käydä nukkumaan." isoäiti arveli heidän pakattuaan kaiken mahdollisen.
"Minä teen sinulle pedin Mercuksen huoneeseen, jos et pistä pahaksesi." isoäiti sanoi Ladilgalle.
"Se sopii oikein hyvin." Ladilga hymyili posket helakan punaisina.
Ribute meni nukkumaan raskain mielin.
Yöllä Ribute havaihtui tunteeseen että joku tuijotti häntä. Hän raotti silmiään vain nähdäkseen Dimarin tumman hahmon istuvan hänen sängyn reunallaan.
"Mene pois, minua väsyttää." Ribute mumisi äreänä. "En minä halunnut häiritä. Anna minun vain olla tässä." mies kuiskutti. "Onko jokin pielessä?" Ribute kysyi nousten istumaan.
"Ei mikään sen hullummin kuin aikaisemminkaan. Halusin vain katsella sinua." Dimar sanoi ajattelematta sanojaan. Hän yskäisi nolona.
Ributen onneksi huoneessa oli pimeää sillä tytön kasvoille nousi leveä hymy. "Olen iloinen että minulla on sinut." Ribute sanoi varovasti.
"Samoin." Dimar vastasi yllättäen. "Olet lohikäärmeratsastaja." Ribute sanoi vaihtaakseen kiusallista puheen aihetta. "Niin." Dimar vastasi lyhyesti.
"Nyt kun krokkukset ovat palanneet, oletko ajatellut etsiväsi lohikäärmeet?" Ribute kysyi varovasti.
"Olen kai. En oikein tiedä." Dimar sanoi mietteliään kuuloisena. "Sama se. Tule tänne, huomenna on aikainen herätys." Ribute naurahti ja taputti sänkyä vierellään. Dimar kävi makaamaan tytön vierelle.

"Ribute. Ribute, herää!" Tyttö avasi silmänsä ja näki Dimarin kasvot.
"Joko on aamu?" tyttö ynisi rutistaen silmiään kiinni. "On on! Ylös nyt!" Dimar komensi. Väsyneenä Ribute vääntäytyi ylös sängystään.
"Herätä minut ja sano että tämä on pahaa unta." tyttö mumisi Dimarille joka odotti Ributen pukeutuessa. "Tekisin sen mielelläni, jos vain pystyisin." mies vastasi.
Ribute hymyili hänelle. "Mitäs te tulette samasta huoneesta?" Mercus kysyi kujeilevasti Ributelta heidän astuessaan ulos Ributen huoneesta.
"Heräsin aikaisemmin ja menin herättämään Ributen." Dimar vastasi katsomatta Mercukseen. "Mörökölli." Mercus sanoi Ladilgalle olkiaan kohauttaen.
Ladilga kikatti Mercukselle. Ribute katseli isäänsä surullisena. Nazar ei ollut laisinkaan oma pirteä itsensä. Hänen olkansa olivat painuneet alas ja hän alkoi tämän tästä tuijottelemaan tyhjyyteen.
Isoäiti onneksi oli oma tomera itsensä. "No niin nuoriso, mennäänhän nyt sitten!" hän hoputti.
"Mihin me menemme äiti?" Jilan kysyi äidiltään joka ei olisi millään halunnut poistua rakkaan kotinsa suojista. "Pitkälle retkelle." Lica vastasi yrittäen hymyillä Jilanille kuin kaikki olisi hyvin.
"Koska tulemme kotiin?" tyttö kysyi silmät ihmetyksestä pyöreinä. Hän ei ymmärtänyt miksi kaikki olivat niin surullisia. "Minä en tiedä kultaseni." Lica huokaisi.
Kylä oli täynnä hevosia kärreineen. Ihmiset pakkasivat tavaroitaan surullisina niiden kyytiin ja vastailivat lastensa kysymyksiin.
Nuoret miehet juttelivat kuinka olisivat kyllä pystyneet päihittämään vaikka mitkä sotilaat ja liskoelukat, siihen kuitenkaan edes itse uskomatta. Ribute ja Dimar kutsuivat aarnikotkansa paikalle.
"Lähdettekö mukaamme vai jäättekö Aarniovuorelle?" Ribute kysyi Bhamarulta. "Lähdemme tietty mukaanne. Koko laumamme lähtee." Bhamaru vastasi Ributen yllätykseksi.
"Mitä?" tyttö kysyi suu ihmetyksestä auki loksahtaen.
"Aarniovuori ei ole enää turvallinen jos Chicarolin sotilaat löytävät sen. Sitäpaitsi kylänne asukkaat ovat aina olleet kovin ystävällisiä meitä kohtaan. Nyt on meidän vuoromme auttaa teitä.
Niimpä eilen illalla laumamme johtaja päätti että lähdemme teidän mukaanne." Bhamaru selitti.
"Upeaa! Kiitos!" Ribute huudahti syleillen ystäväänsä. "Vähintä mitä voimme tehdä." Bhamaru hymyili.
Nazar oli kävellyt kylän aukiolle ja odotti jälleen puheenvuoroa. "Ystävät, kyläläiset. Surun aika on koittanut. Joudumme jättämään Hiorin. Olen todella pahoillani." mies sanoi.
"Nazar, ei tämä sinun vikasi ole." joku kylän miehistä huusi. "Me luotamme sinuun. Teit fiksun päätöksen." kuului väkijoukosta. "Kiitos." Nazar sanoi pyyhkäisten silmiään hihaansa.
Juuri kun Nazar oli huitaisemassa kädellään ryntäsi Ribute aukiolle. "Kyläläiset!" tyttö huusi ja kaikki kääntyivät katsomaan. "Minulla on ilo kertoa että saamme apua yllättävältä taholta."
Samassa alkoi kuulua kova äänisiä kiljahduksia. Kaikki kohottivat katseensa taivaalle, jossa liiteli satoja aarnikotkia.
"Koko Aarniovuoren lauma on luvannut liittyä joukkioomme, auttamaan meitä muutossamme. Kiitos heille." Ribute sanoi. Kaikki alkoivat hurrata ja taputtaa.
Pienet lapset ryntäsivät innoissaan silittelemään maahan laskeutuneita suuria eläimiä jotka ottivat tyytyväisinä paijaukset vastaansa. Ribute huomasi suuren aarnikotkan jonka sulista oli hohto jo hieman himmennyt.
Siitä huolimatta sen silmien katse välkähteli kilpaa auringon kanssa. "Sinä olet luultavasti tämän lauman johtaja." Ribute sanoi varovasti.
"Kyllä olen. Ja sinä olet Ribute, faunabor." tämä vastasi. Ribute nyökkäsi. "Minä olen Ahirufus, erittäin mukava tavata." aarnikotka tervehti.
"Ilo on minun puolellani. Apunne on korvaamatonta." Ribute kiitti. "Erittäin mukava olla avuksi. Teemme kaikkemme teidän hyväksenne." Ahirufus lupasi. Ribute niiasi kotkalle syvään.
"Osaisitko sinä sanoa mihin suuntaan meidän kannattaisi lähteä?" tyttö kysyi vielä uljaalta eläimeltä. "Suosittelisin luoteeseen päin." hän vastasi.
"Sinne siis!" Ribute tokaisi ja kertoi asian isälleen. Kyläläiset lähtivät luoteeseen.

Ja kommenttia kiiiitos :))

15. Salainen prinsessa

"Olisiko tuo hyvä leiriytymispaikka?" Dimar kysyi kierrellen Dikabumin kanssa kehää alueen yläpuolella.
"Kelpaa minulle." Ribute vastasi Bhamarun kiitäessä jo maata kohti. He laskeutuivat kuusikon suojaamalle alueelle jonka läpi kiemurteli pieni puro.
Ribute laski reppunsa maahan. "Otatko sinä ensimmäisen lentovuoron?" Dimar kysyi alkaen purkaa huopia repusta.
"Sopii." tyttö vastasi ja kiipesi samantien takaisin Bhamarun selkään.
"Ei sittenkään ollut haitaksi että Ulmita pynttäsi meidät vaatteisiin kuin kolmivuotiaat." Ribute puheli hyisellä taivaalla.
"Talvi on aivan nurkan takana." Bhamaru vastasi kiertäen suurta kehää taivaalla. Se lensi kohti paikkaa jossa he olivat aijemmin nähneet Chicarolin miehet.
"He ovat leiriytyneet. Heillä ei vaikuttaisi olevan suurikaan kiire." Ribute sanoi Bhamarulle heidän saavuttaessaan sotilaiden leirin.
Alhaalta kuului tappelun ääniä. "He ovat silti lähestyneet kyläänne." Bhamaru kuiskasi kaartaen hiljaa hieman alemmas.
Ribute huomasi kolme krokkusta jotka oli kiinnitetty kahlein suurten puiden runkoihin välimatkan päähän toisistaan.
Yksi niistä ahmi silmän räpäyksessä villisian kahteen kitaansa. Ribute puri huultaan ettei päästäisi pienintäkään ääntä. "Hirviöitä." Bhamaru sähähti itsekseen.
"Miten he voivat ratsastaa noilla? Tai ylipäätään, mistä he ovat saaneet nuo monsterit käsiinsä?" Ribute kysyi värisevällä äänellä aarnikotkaltaan.
"Minä en tiedä ystäväni." Bhamaru huokaisi surullisella äänellä. Ribute havahtui mietteistään kuullessaan kiljuntaa leiristä.
"Päästä irti senkin kaksipäinen lisko!" kuului raivoisan pisteliäs huuto. Leirin suurimmasta teltasta käveli lihaksikas mies jonka sileäksi ajelluilta kasvoilta kuvastui ylimielinen ilme.
"Vertaatko minua uljaaseen krokkukseen? Kiitos teidän korkeutenne!" mies nauroi kolkosti reuhtoen hentoa naista kädestä.
"Ikävä tuottaa pettymys mutta aikakautesi prinsessana on ohi. Valtias Chicarol syrjäyttää kaikki Astrun säälittävät pikku hallitsijat kuten isäsi,
ottaen valtaan koko Astrun, ja sinä olet tarpeeksi sievä tullaksesi vaikka hänen vaimokseen." mies sanoi ja työnsi kasvonsa aivan lähelle naisen kasvoja.
Hänen kuunvalkea ihonsa kalpeni jopa entisestään kun mies sipaisi hänen kullanhohtoiset hiuksensa pois kasvoilta. Nainen sylkäisi miehen kasvoille.
"Pysy kaukana." nainen kiljui ja ryntäsi juoksuun.
"Nyt on meidän hetkemme!" Ribute huudahti yllättäen. Bhamaru syöksyi alas, suoraan ällistyneen miehen ja pakenevan prinsessan väliin.
Hetkeäkään epäröimättä Ribute tarttui riuskasti naisen käteen ja vetäisi kaikin voimin. Kun hän seuraavan kerran tajusi jotakin maailman menosta, istui prinsessa hänen kanssaan Bhamarun selässä.
Hento nainen näytti olevan jopa Ributea enemmän päästään pyörällä. "Anteeksi, en kai satuttanut?" Ribute kysyi tältä.
"E-et." hän sai soperrettua. "Olen Ribute. Asun kylässä tässä lähellä. Selitän enemmän kun pääsemme maahan." Ribute selitti nopeasti eikä prinsessa kysellyt enempää.
Bhamaru laskeutui leiriin jossa Dimar oli rakentanut havunoksista komean katoksen. Kohteliaasti Ribute auttoi prinsessan pois aarnikotkan selästä ja vei tämän katoksen alle, nuotion vierelle.
"Minä olen siis Ribute Lupur, tämä tässä on Dimar Pokrus, hyvä ystäni. Olemme partioimassa koska nuo iljetykset ehtivät kyläämme. Oletko kunnossa?" Ribute selvitti hieman tilannetta.
"Olen ihan kunnossa, kiitos kysymästä." prinsessa hymyili ja veti sitten henkeä. "Olen Ladilga, prinsessa Nojuin kuningaskunnasta. Tai siis, olin..." Ladilga huokaisi lohduttomasti.
Ribute ja Dimar olivat hiljaa odottaen Ladilgan jatkavan. "Chicarolin miehet hyökkäsivät valtakuntaamme muutama viikko sitten. En tiedä mitä perheelleni tapahtui." hento nainen kertoi ääni hiipuen.
Hän pyyhkäisi silmiään ja huokaisi syvään. "Miehet jakautuivat kolmeksi eri ryhmäksi ja yksi ryhmistä päätti ottaa minut mukaansa, olisin 'lahja' Chicarolille."
"Miten joku voi kohdella noin ihmistä?" Ribute ärjäisi. "Sinä et paljon tiedä, Ribute." Dimar totesi saaden pisteliään mulkaisun osakseen Ributelta.
"Kiitos sinun, olen sentään kunnossa." Ladilga sanoi hymyillen Ributelle. "Se oli vähintä mitä voin tehdä." Ribute sanoi vastaten hymyyn.
"Tai tyhmintä. Olisit voinut jäädä kiinni." Dimar mutisi. "Mutta en jäänyt!" Ribute kiljaisi viskaten kepin pätkällä kohti Dimaria.
"Älä hänestä välitä. Hän nyt vaan on vähän tuollainen." Ribute osoitti sanansa prinsessalle. Hän naurahti. "Voitte sanoa minua Ladiksi, niin kaikki ystäväni tekevät." Ladilga sanoi.
"Selvä on Ladi." Ribute naurahti tökkien nuotiota puukalikalla. "Ei kai sinua haittaa jos joudut viettämään tämän yön täällä metsässä?" Ribute kysyi.
"Mikä vain on parempi kuin noiden sikojen leirissä." prinsessa puuskahti. Dimar mutisi jotain itsekseen.
"Menehän nyt siitä jo!" Ribute tiuskaisi tälle. Mitään sanomatta Dimar hyppäsi Dikabumin selkään ja katosi pian öiselle taivaalle.
"Dimar muistuttaa isoveljeäni." Ladi hymyili surumielisesti. "Onko hänkin noin pisteliäs?" Ribute naurahti. "On tosiaan! Tai, ehkä, oli." prinsessa sanoi kyynel poskea pitkin valuen.
"Älä menetä toivoasi! Et voi ikinä tietää mitä on tapahtunut. Käy nyt nukkumaan, huomenna vien sinut kyläämme ja sitten keksimme jotakin. Saat tavata minun perheeni." Ribute lohdutti.
"Kiitos." Ladilga niiskutti ja kömpi huopien väliin havukatoksen alle. Oli kulunut tuskin kymmentä minuuttia kun huopakasasta kuului jo hentoisaa tuhinaa.
Ribute hymyili itsekseen ja kohensi sitten tulta muutamalla puukalikalla. Nuotiosta nousi kipinä ryöppy taivaalle valaisten tumman hahmon ylhäällä.
Dikabum laskeutui ja sen siivistä kuului hiljainen kahahdus. "He nukkuvat jo kaikki. En usko että he liikkuvat ennen aamua. Käydään nukkumaan." Dimar sanoi.
"Nuku sinä ensin. Katoksen alle ei mahdu kuin kaksi." Ribute vastasi katsellen nuotiota. "Arvon prinsessa on siis vallannut nukkumapaikkamme." Dimar nurisi äkeästi.
Ribute ei kiinnittänyt häneen huomiota. Dimar kömpi huopakasaan pysytellen mahdollisimman kaukana prinsessasta. Ribute puuskahti ja alkoi syödä leipää eväspussista.
Aika kului ja Ribute alkoi tuntea itsensä uniseksi. Juuri kun hän on nukahtamaisillaan, kuului havukatoksesta liikettä. "Mene nukkumaan." Dimar sanoi unen mataloittamalla äänellä.
Ribute hieroi silmiän ja haukotteli makeasti. "Kiitos, meinasin nukahtaa pystyyn." hän sanoi virnistäen miehelle. Dimar heitti hymyn tapaisen. Ribute kömpi huopien sekaan ja nukahti todella nopeasti.
Kun Ribute havahtui sikeästä unestaan, hän ei heti edes muistanut missä oli. Hetken silmiään räpytellen hän nousi ylös ja näki Dimarin joka tamppasi nuotiota sammuksiin.
"Heräsithän sinäkin." mies sanoi ja katsoi sitten prinsessaa joka oli silittelemässä Ributen aarnikotkaa.
"Ymmärtääkö se että olen kiitollinen?" Ladilga kysyi Ributelta. "Kyllä se varmaan ymmärtää. Minä voin kyllä sanoakin sen hänelle jos haluat." Ribute ehdotti.
"Osaatko sinä puhua sen kanssa?" Ladilga kysyi silmät pyöreinä.
"Itseasiassa kaikki aarnikotkaratsastajat oppivat kommunikoimaan ratsunsa kanssa, mutta minä pystyn puhumaan kaikkien eläimien kanssa." Ribute selitti hieman nolostuneena.
"Upeaa!" Ladilga henkäisi innoissaan. "Voisitko kiittää sitä puolestani?" prinsessa kysyi sitten.
"Bhamaru, Ladilga on todella kiitollinen avustasi hänen pelastamisessaan." Ribute sanoi. "Oli mukava olla avuksi." Bhamaru vastasi kumartaen prinsessalle.
"Minulla olisi vielä yksi pyyntö." Ladilga sanoi. "Niin?" Ribute kysyi.
"Kun menemme kyläänne, niin voisitteko jättää kertomatta että olen prinsessa." hän pyysi. "Miksi ihmeessä?" Dimar kysyi kylmällä äänellä.
"En ole koskaan pitänyt siitä että ihmiset kohtelevat minua kuin lasiesinettä, ja mielistelevät minua vain sen takia että olen prinsessa. Haluan että minusta pidetään sen takia että olen minä." Ladilga sanoi hieman surullisesti. "Ymmärrän. Tieto siitä että olet prinsessa, jääköön meidän kolmen väliseksi." Ribute julisti juhlallisesti.
"Eikö niin, Dimar?" tyttö kysyi kääntäen katseensa mieheen joka pakkasi huopia reppuun.
"Miten vain." tämä vastasi välinpitämättömästi. "Hienoa! Eiköhän lähdetä kohti Hioria." Ribute sanoi heittäen kaksi reppua olalleen.
"Ladi, tuletko Bhamarun kyytiin?" Ribute kysyi nuorelta naiselta joka nyppi havun neulasia hiuksistaan.
Prinsessa ei varmasti ollut kuin muutaman vuoden Ributea vanhempi, mutta hänen asemansa ja elegantti käytöksensä saivat hänet vaikuttamaan vanhemmalta.
"Mielelläni." Ladilga naurahti kiiveten Ributen taakse aarnikotkan selkään. Dikabum oli ponkaissut ilmoille jo hetki sitten.
"Tässä on kylämme, Hior." Ribute sanoi kun uudet ystävykset hyppäsivät pois Bhamarun selästä. Dimar käveli edempänä kohti Lupurien kotia.
"Kerrassaan ihana paikka!" Ladilga henkäisi silmät loistaen. "Niin minustakin." Ribute sanoi. Ladilga huomasi surun hänen äänessään.
"Mikä hätänä?" Ladilga kysyi huolestuneena Ributelta. "Joudumme luultavasti jättämään kylämme. Chicarolin miehet ovat tulossa tänne päin eikä meillä ole varaa taistella heitä vastaan." tyttö huokaisi.
"Ne hirviöt!" Ladilga kivahti. "Sanopa muuta." Ribute tokaisi.
"Tämä on minun kotini." Ribute kertoi heidän astuessa sisään. "Tässä on äitini Lica." Ribute esitteli. "Hauska tavata." Lica hymyili.
"Tämä on isoäitini Fhina, nuo ovat pikkusiskoni Sani ja Jilan, tuossa on kaksosveljeni Mercus." Ribute jatkoi esittelyään. Mercus katsoi Ladilgaa silmät säihkyen.
Ladilgan poskille nousi hento puna hänen hymyillessä Mercukselle. "Isäni Nazar on jossain, kyllä hän kohta tulee kotiin. Niin, ja tuossa on Dimarin äiti Ulmita, sekä hänen pieni poikansa Hanek." Ribute palpatti.
"Oikein hauska tavata teidät kaikki, olen Ladilga." nainen esitteli itsensä. "Voi sinua tyttö kulta, sinun kaunis mekkosi on ihan likainen ja repaleinen!" isoäiti hössötti.
"Niin on. Olin vankina Chicarolin miesten leirissä, mutta Ribute ja hänen aarnikotkansa pelastivat minut." Ladilga kertoi. "Sinä olet urhea kultaseni." isoäiti kehaisi.
"Tein vain mitä täytyi." Ribute totesi vaatimattomasti. "No mutta Ladilga, tulehan, mennään etsimään sinulle jotakin puhdasta ja ehjää vaatetta!" isoäiti sanoi tomerasti.
"Olet ylen ystävällinen rouva Lupur." Ladilga sanoi hymyillen vienosti. "Sano vain isoäiti, tai Fhina." isoäiti pyysi johdattaessaan Ladilgaa etsimään puhtaita vaatteita.
"Kas, te olette palanneet, käynkin heti sanomassa Okudille että nyt on heidän vuoronsa lähteä partioimaan." Nazar huitaisi ovelta ja hävisi matkoihinsa saman tien.
Ribute katseli hymyillen pientä Hanekia joka piteli pienissä käsissään tiukasti isoveljensä puusta veistämää aarnikotkaa.
"Miten meni yö?" sisään tömistelevä Nazar kysyi tyttäreltään. "Hyvinhän se. Pelastin vangin ja sitä rataa." Ribute virnisti hölmistyneelle isälleen.
Hän ei ehtinyt sanoa mitään kun isoäiti käveli huoneestaan Ladilgan kanssa. Naisella oli päällään housut jotka näyttivät todella suurille hänen hoikalla varrellaan, sekä pitkä keltainen paita.
"Hei, sinä olet varmaan Nazar." Ladilga tervehti sisään tullutta miestä. "Minä olen Ladilga. Tytäresi pelasti minut." nainen kertoi.
"Hauska tavata." Nazar sopersi päätään raapien. "Nyt kaikki syömään!" Lica julisti nauraen. "Mitä ruokaa?" Ribute kysyi.
"Perunoita ja lihaa." hänen äitinsä vastasi. "Voisin syödä kokonaisen hirven!" Mercus huudahti vatsaansa taputtaen. "Aih!" hän huudahti samassa.
"Mitä kävi?" Ladigla riensi huolestuneena Mercuksen vierelle. "Ei tässä mitään. Haava on vielä vain vähän kipeä." Mercus rauhoitteli.
"Mikä haava, mitä sinulle on käynyt?" Ladilga kysyi istahtaen Mercuksen viereen sohvalle. Mercus selitti kaiken mitä Aarniovuorella oli tapahtunut ja Ladilga kuunteli silmät tuikkien.
"Onneksi sentään olet elossa." nainen huokaisi Mercuksen lopetettua.
"Niin, muuten en olisi koskaan tavannut sinua." Mercus virnisti saaden Ladilgan jälleen punastumaan.

Jaaa, olkaahan hyvät!

14. Ikäviä uutisia

"Miten aarnikotkaratsastajat eivät ole huomanneet heitä?" Ribute änkytti saatuaan puhekykynsä takaisin.
"He eivät ole luultavasti tulleet näin kauas. Heiltä menee varmasti vielä viikon päivät ehtiä Hioriin." Dimar vastasi nyökäten maata kohti. Nuoret tuijottivat kumpikin maahan.
Siellä käveli mustiin pukeutuneita sotilaita. Muutamat heistä, luultavasti korkea-arvoisimmat, ratsastivat kaksipäisillä liskoilla. "Dimar, nuohan ovat krokkuksia!" Ribute kiljaisi läimäyttäen käden suulleen.
Dimar nyökkäsi. "Nuo ovat Chicarolin miehiä." Dimar sanoi viimein silmät leimuten. Ributea melkein pelotti hänen silmistään kuvastuva viha ja halveksunta.
"Chicarol miehineen haluaa vain vallata koko Astrun käyttäen typerää uskontoaan apuna. Minä en usko mihinkään yliluonnolliseen tai muka jumaliin." Dimar sähisi itsekseen.
"Meidän on mentävä ilmoittamaan kyläläisille!" Ribute pyysi. Palo nuoren miehen silmistä sammui hiljalleen ja aarnikotkineen he lähtivät kohti Hioria.
"Kiitos Bhamaru!" Ribute kiitti hätäisesti juosten sitten sisälle kotiinsa. "Isä, missä isä on?" tyttö huusi hätääntyneenä.
"Tyttö kulta, mikä hätänä? isoäiti kysyi ihmeissään ja sanoi heti sitten "Isäsi on majatalossa." Mitään sanomatta Ribute ryntäsi kohti kylän majataloa.
Siellä suurin osa kylän miehistä istui usein tarinoimassa ja nauttimassa olutta. Kuten hänen isänsä nyt. Ribute läimäytti majatalon oven auki ja etsi katseellaan isäänsä.
Muutama humalainen nuorukainen loi Ributeen arvioivia katseita mutta tytöllä ei juuri nyt ollut aikaa tuijottaa pistävästi takaisin.
"Isä, missä olet?" Ribute huusi melun yli. "Ribute, mikä hätänä?" kuului matala ääni ja suuri mies nousi seisomaan.
"Tule, tule äkkiä tänne." tyttö huusi. Olkiaan kohauttaen Nazar kippasi loput tuopistaan kitaansa ja harppoi sitten tyttärensä luo.
Heti heidän päästyään ulos majatalosta alkoi Ribute selittää mitä he olivat nähneet. Nazar kuunteli keskittyneenä ja mitä pidemmälle tarina selvisi sitä tummemmaksi Nazarin ilme muuttui.
"He ovat siisi viikon matkan päässä täältä?" Nazar varmisti. "Niin Dimar sanoi. Mutta ehkä ne liskomiehet ehtivät tänne nopeammin." Ribute huohotti.
Nazar nyökkäsi ja lähti sitten kävelemään kohti kylän aukiota.
Ribute seisoi hiljaa isänsä vierellä tämän puhaltaessa puussa roikkuvaan torveen. Hän puhalsi pitkään, luultavasti kaiken ilman suurista keuhkoistaan.
Osa kyläläisistä oli ehtinyt jo kokoontua aukiolle kun Nazar vimein laski torven. Kun oli varmaa että jokainen kyläläinen oli saapunut paikalle, Nazar yskäisi nyrkkiinsä.
Ribute seisoi hänen vierellään antaen katseensa kiertää kyläläisissä. "Miten tämä uutinen vaikuttaisi kyläläisiin?" tyttö mietti itsekseen.
Hänen silmänsä osuivat Dimarin silmiin. Mies tuijotti häntä tiiviisti, läpitunkevasti. Katse ei kuitenkaan häirinnyt häntä, päinvastoin. Tyttö suoristi selkänsä ja töytäisi isäänsä kyynärpäällä.
Nazar katsahti häneen hieman hämillään. Ribute hymyili isälleen. Nazar hymyili takaisin ja käänsi sitten katseensa kyläläisiin. "Rakkaat ystävät." mies aloitti.
"Olemme saaneet tiedon että Chicarolin miehet lähestyvät kyläämme." ihmiset alkoivat puhua ja keskustella keskenään. "He ovat viikon matkan päässä täältä." Nazar selosti kovaan ääneen.
"Ei ole varmaa koska he ehtivät tänne, mutta aarnikotkaratsastajat pitävät heitä silmällä. Jos he jatkavat matkaansa kohti kyläämme, ikävä kyllä meidän on jätettävä Hior." Nazar huokaisi äänellä joka värisytti Ributea. "Miksemme taistele?" joku kylän nuorukaisista kysyi melkein innokkaalla äänellä. "Heitä on liikaa.
Emme pärjäisi heille. Kaiken lisäksi" Nazar jätti lauseensa kesken ja jatkoi vasta sitten kun oli saanut kaikkien huomion "Kaiken lisäksi heillä on krokkuksia." Kaikki olivat hiljaa.
"Varautukaa siihen että joudumme jättämään kylän muutaman päivän kuluttua, olen pahoillani." Nazar huokaisi ja näytti kädellään että kaikki voivat lähteä.
"Tule isä, mennään kotiin." Ribute sanoi tarttuen kädestä isäänsä joka tuijotteli haikeana johonkin kauas. Hän käänsi katseensa tyttäreensä ja hymyili vaisusti.
"Kiitos." hän sanoi.
Lica oli juuri pistänyt kanan hiillokseen ennen kuin oli rynnännyt aukiolle, ja nyt ruoka oli valmista. Kanaa ja perunoita. Hiljaisuus vallitsi ruokapöydässä.
Ribute tuijotti ruokaansa ja paloitteli perunansa aivan pieniksi paloiksi ennen syömistä. Hän säpsähti tuntiessaan jonkin osuvan käteensä. Dimar puristi häntä tiukasti kädestä katsomatta häneen päin.
Tytön olo helpottui hieman ja hän sai syötyä annoksensa loppuun. Mitään sanomatta hän nousi ylös ja vei astiansa pois pöydästä. Hiljaisuuden edelleen ollessa rikkumaton, meni Ribute ulos.
Rivakasti hän käveli metsään joka oli hänelle niin rakas paikka. Mahdollisuus siihen että hän joutuisi jättämään kotinsa, ja niin rakkaan metsänsä koski häneen.
Pieni hiiri livahti hänen jaloistaan. "Hei, odota!" Ribute pyysi ja hiiri pysähtyi. "Ai hei, olet faunabor." hiiri piipitti.
"Voisitko kertoa muille metsän eläimille että kyläämme saatetaan hyökätä." Ribute pyysi niiskauttaen nenäänsä. "Voi ei." hiiri vinkaisi.
"Niimpä." Ribute sanoi vajoten kannolle istumaan. "Minä lupaan kertoa kaikille, menenkin heti etsimään Mimferin!" hiiri vannoi ja pujahti sitten tiehensä.
Lohduttomana Ribute istui kivellä. Hän ei halunnut joutua jättämään kotiaan. Kylää jossa oli elänyt koko ikänsä, se oli ollut suojaisampi paikka kuin karhun talvipesä, ja nyt sen rauha oli uhattuna.
Käsi ilmestyi tytön olalle. "Olen pahoillani." Dimar sanoi. "Ei tämä sinun vikasi ole." Ribute vastasi vaisusti. Nuori mies kyykistyi Ributen vierelle ja he olivat vain hiljaa.
Tuuli kulki puiden oksien seassa heiluttaen niiden kaljuja oksia. Kaikki lehtipuut olivat pudottaneet lehtensä. Ributen ja Dimarin välille oli kehittynyt vahva side.
Tyttö sai voimia jaksaa pelkästään siitä että nuorukainen oli hänen seuranaan. "Mennäänkö kotiin?" hän kysyi kammeten itsensä ylös kannolta. "Mennään." Dimar vastasi kävellen tytön vierelle.
Yhdessä he kävelivät takaisin kylään. Kylässä oli aavemaisen autiota. Ei lapsia leikkimässä pihoilla. Majatalosta kuului vain hiljaista puhetta tavanomaisen huudon ja humalaisen laulun sijasta.
Ribute nielaisi ja pyyhkäisi nenäänsä. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. "Minua pelottaa." tyttö sanoi ääni tuskin kuuluen. "Se on täysin ymmärrettävää." Dimar sanoi yrittäen lohduttaa.
"Minua pelottaa aivan kamalasti!" Ribute parkaisi syöksyen Dimarin kaulaan. "Kyllä tämä tästä." mies sanoi ja rutisti Ributen itseään vasten. "Kiitos kun olet siinä." Ribute voihkaisi pyyhkien silmiään hihaansa.
"Ei tarvitse kiittää." Dimar vastasi. Miehen kasvoilleen nousi hento puna.
Kun kaksikko meni sisälle paikkailivat heidän perheenjäsenensä tavaroita. "Joudummeko me oikeasti lähtemään?" Mercus kysyi hiljaa. "Taidamme joutua." Lica huokaisi surullisesti.
"Mutta emme vielä tänään, emmekä ehkä vielä huomennakaan. Dimar ja Ribute?" Nazar käänsi katseensa matka-arkusta. "Niin isä?" Ribute vastasi katsoen isänsä huolesta harmahtaviin kasvoihin.
"Voisitteko te partioida Chicarolin joukkoja nyt aluksi? Muuten kahdelle muulle aarnikotkaratsastajalle tulee liikaa töitä." Nazar pyysi. "Totta kai." Dimar vastasi heti.
"Kiitos. Olet hieno mies Dimar." Nazar sanoi taputtaen miestä olalle. Surun vihlaisema ilme käväisi Dimarin kasvoilla mutta Ribute oli ainut joka huomasi asian.
"Menemmekö nyt heti?" Ribute kysyi mutta ei ehtinyt saada vastausta ennen kuin oveen koputettiin. Lica riensi avaamaan. "Saisinko puhua kylän, öh, johtajan kanssa?" kuului miehelle kuuluva ääni ovelta.
"Sano häntä vain Nazariksi, ystäviähän te olette." Lica naurahti ja pyysi tulijan peremmälle. "Okudi, ystäväiseni!" Nazar huudahti sisään saapuneelle miehelle.
"Nazar." Okudi hymyili hieman arasti. "Onko jokin hullusti?" Nazar kysyi huomattuaan miehen olevan vaivautunut. "No kun asia on nyt niin, että Wyar on sairas." Okudi selitti käsiään puristellen.
"Onko se jotakin vakavaa?" Nazar kysyi huolissaan. "Ei, ei se ole kuin flunssaa vain, mutta minä en taida jaksaa partioida koko yötä yksinäni." Okudi sopersi.
Hän ja Wyar olivat olleet Hiorin ainoat aarnikotkaratsastajat ennen Ributea ja Dimaria. "Onkohan Wyar jo lentokuntoinen huomenna?" Nazar kysyi. "Luulisin." Okudi vastasi.
"Selvä. Anna hänen levätä ja nuku sinäkin yösi rauhassa, tyttäreni ja Dimar saavat partioida tämän yön kokonaan." Nazar sanoi. Okudi huokaisi helpotuksesta.
"Kiitos Nazar." hän sanoi vielä kömpelösti ja poistui sitten. "Joudumme siis viettämään koko yön metsässä?" Ribute kysyi hento värähdys äänessään.
"Ei sinun tarvitse mennä jos sinua pelottaa." Nazar sanoi katsoen tytärtään. "Ei, kyllä minä Dimarin kanssa pärjään!" tyttö tokaisi napakasti saaden isänsä virnistämään.
"Minä alankin pakata teille heti eväitä." Lica sanoi ja alkoi touhuilla keittiössä. "Minä etsin teille paljon lämpimiä huopia." isoäiti sanoi tomerasti ja paineli huoneeseensa.
"Tulkaa, etsitään teille paljon päälle pantavaa!" Ulmitakin yhtyi hössötykseen. Kiltisiti Dimar ja Ribute seurasivat tätä.
Kun kaksikko oli pyntätty lämpimiin vaatteisiin, heillä oli läjä huopia mukanaan sekä ruokaa luultavasti neljän ihmisen edestä, lähtivät he ulos.
"Ihan kuin olisi sotaan menossa." Ribute tuhahti heidän kävellessään. "Ei sitä tiedä vaikka tästä sellainen kehittyisikin." Dimar heitti. Ribute ei vastannut mitään.
Nuoret puhalsivat pilleihinsä ja heidän uljaat ratsunsa saapuivat paikalle. "Oletteko hyvin levänneitä?" Ribute kysyi. "Olemme." Dikabum tokaisi polkien malttamattomana maata.
"Hyvä, koska joudumme partioimaan läpi yön." Ribute sanoi. "Kyllä meidän voimamme riittävät." Bhamaru vakuutti ja kumartui hieman Ributen kiivetessä hänen selkäänsä.
Yhdessä kaksi aarnikotkaa ja kaksi ihmistä kiitivät öiselle taivaalle jolle muutamat aikaiset tähdet olivat jo syttyneet tuikkimaan.

13. Uusi lohikäärmeratsastaja

"Isä, Dimar, tulkaa heti!" Ribute huudahti hengästyneenä. Dimar ja Nazar istuivat molemmat pöydän ääressä syömässä ja katsahtivat Ributeen yllättyneenä.
Nazar ahmi loput ruuastaan kitaansa ja nousi ylös. Dimar oli jo syönyt. "Viisas haluaa tavata teidät." Ribute selitti ja meni jo pihalle.
Dimar ja Nazar tulivat hänen perässään. Ribute ryntäsi sisään taloon koputtamatta. "Tulkaa nyt senkin etanat!" Ribute hoputti. "He ovat täällä." Ribute sanoi Viisaalle.
"Kiitos Ribute. Tulkaahan tänne pojat." Boubi pyysi. Nazar ja Dimar kumartuivat sairaan vanhuksen sängyn vierelle.
"Nazar Lupur. Haluan täten nimittää sinut johtamaan kylää minun jätettyäni tämän maailman." Boubi kähisi. "Mitä?" Nazar ähkäisi melkein pudottaen silmät päästään.
"Se on tahtoni. Olet viisas ja pystyvä nuori mies. Huolehdi kyläläisistä minun jälkeeni." Viisas pyysi. "Jos se on tahtosi, olkoon niin." Nazar myöntyi leukaansa hieroen.
Ribute katsoi isäänsä ja hymyili hänelle rohkaisevasti. "Dimar Pokrus. Minulla on pyyntö myös sinulle." Viisas kähisi ja alkoi sitten yskiä raivoisasti.
Hänen pyyhkäistessään suutaan hihaansa, jäi hihaan verta. Dimar odotti kärsivällisesti kunnes Viisas sai puhekykynsä takaisin.
"Nuori mies. Sänkyni alla. Ota." Viisas henkäili. Jokainen sana tuotti hänelle vaikeuksia. Dimar työnsi kätensä Viisaan sängyn alle ja tunnusteli.
Siellä ei ollut mitään paitsi jokin pitkä esine joka oli kääritty liinaan. Hän veti sen pois sängyn alta. "Liina pois." Viisas käski ja alkoi yskiä jälleen.
Dimar veti varovasti liinan pois esineen päältä. Sen alta paljastui komea miekka. Miekan kahva oli tumman punainen ja sen terä hohti omituista oranssihtavaa valoa.
"Tuohan on Valinin miekka!" isoäiti henkäisi katsoessaan miekkaa. Hänen veljensä nyökkäsi jaksamatta puhua.
"Veljeni on säilyttänyt miekkaa siitä lähtien kun sain sen käsiini. Miksi halusit sen nyt esille?" Fhina kysyi katsoen veljeään suruissaan.
"Dimar. Koske miekkaan." Viisas pyysi. Dimar tarttui miekkaan varovasti ja samalla hetkellä koko huone täyttyi tulenpunaisesta valosta.
Huone välkehti hetken kuin se olisi ollut tulessa ja sitten valo katosi ja jäljellä oli vain öljylampun kalpea valo.
" 'Miekka tunnistaa uuden lohikäärmeratsastajan' " isoäiti toisti sanat jotka oli kuullut Valinin suusta vuosia sitten. Viisas nyökkäsi, huokaisi sitten syvään, hymyili ja sulki silmänsä. Lopullisesti.
"Boubi, ei!" isoäiti huudahti ja halasi veljeään. Elämä oli jättänyt jo Boubin ruumiin.
"Äiti, hänen on nyt hyvä olla." Nazar yritti lohduttaa ja otti hellästi äitinsä pois veljensä luota.
"Huomenna pidämme hänelle hautajaiset ja kerromme kyläläisille että hän päätti nimittää sinut kylän johtajaksi." isoäiti tokaisi ja pyyhki kyyneleensä.
Isoäiti peitteli hellästi kuolleen veljensä ja sitten he kaikki poistuivat hänen kodistaan. "Isoäiti on valtavan vahva." Ribute ajatteli itsekseen.
Olihan hänen isoäitinsä menettänyt miehensä, ison osan ystäviään ja nyt veljensäkin, ja aina hän jaksoi olla iloinen ja tukea muita.
Ribute katsoi syrjäsilmällä Dimaria joka kantoi Valinin miekkaa kädessään. "Isoäiti." Ribute kysyi varovaisella äänellä. Isoäiti kääntyi katsomaan häneen hieman hymyillen.
"Onko Dimar nyt lohikäärmeratsastaja?" tyttö kysyi epäilys äänessään. "Kyllä, on hän." isoäiti vastasi ja käänsi hymynsä Dimarille.
Dimar hymyili hieman takaisin. "Mutta nyt me kaikki menemme iltapalalle ja nukkumaan! Tämä on ollut raskas päivä ja aamulla on herättävä aikaisin." isoäiti hoputti omaan topakkaan tyyliinsä. Kaikki nauroivat.

"Ribute. Heräilehän." kuului ääni oven raosta. Ribute raotti silmiään ja näki äitinsä kauniit kasvot.
"Mmmh." Ribute ynähti vääntäytyen ylös. Hän puki päälleen ja tassutteli silmiään hieroen huoneestaan.
"Karhu heräsi talviuniltaan." Mercus totesi sohvalta tuttu virne kasvoillaan. "Ja haisunäätä alkaa tervehtyä." Ribute sutkautti veljelleen väläyttäen teennäisen hymyn.
"No, on kuitenkin mukavaa että paranet." Ribute sanoi sitten ja istahti veljensä vierelle. "Selviän." Mercus vastasi siskolleen taputtaen tämän jalkaa.
Kaikki talon pienimpiä myöten olivat pöydän ääressä syömässä aamupuuroa. Pieni Hanek tosin nukkui kehdossaan pöydän vierellä, olihan hän liian pieni syödäkseen puuroa.
Kun jokainen oli syönyt vatsansa täyteen, siirtyivät he ulos. Jopa loukkaantunut Mercus.
Koko kylä kokoontui kylän laidalla sijaitsevalle hautausmaalle. Sinne oli kaivettu suuri kuoppa ja kuusi kylän miestä kantoi arkkua kohti hautausmaata.
Yksi miehistä oli Nazar. Tunnelma oli haikea, mutta silti jollakin tavoin iloinen. Viisaan tiedettiin päässeen Zikorin ja Diaelan tykö.
Kun arkku oli laskettu maahan, ja kuoppa täytetty, laski jokainen kyläläinen kirkaslehtisen lehtipuun oksan haudan päälle. Hetken hiljaisuus jonka lopulta rikkoi Nazarin yskäisy.
Kyläläiset kääntyivät katsomaan häneen hermostuneen miehen hieroessa käsiänsä yhteen.
"Olemme kaikki kokoontuneet tänne tänä surullisena päivänä. Mutta muistakaa että Viisaan on nyt hyvä olla. Hän on saanut terveytensä takaisin ja jossain tuolla hän katselee meitä.
Ennen kuolemaansa Viisas nimitti" Nazar jätti lauseensa kesken ja antoi katseensa kiertää kyläläisissä. Heidän odottavat ilmeensä valoivat häneen rohkeutta ja hän jatkoi
"Ennen kuolemaansa Viisas nimitti minut kylän johtajaksi." Nazar tokaisi. Kyläläiset alkoivat mumista keskenään hyväksyvästi.
"Sinusta tulee hyvä johtaja. Tosin Viisaaksi emme meinaa sinua kutsua." naurahti eräs kylän miehistä kujeilevasti. "Sen kyllä arvasinkin." Nazar puuskahti ja ihmiset nauroivat.
Kun Nazar oli lopettanut, pyysi isoäiti huomiota. "Suuri kiitos teille kaikille kun olette tänään kokoontuneet kunnioittamaan veljeni muistoa.
Toivottavasti poikani on oleva hyvä johtaja." isoäiti sanoi lyhyesti ja ytimekkäästi. Kyläläiset alkoivat hajaantua kohti päivän askareitaan. Ribute jäi hetkeksi seisomaan yksin haudalle.
Oikeastaan hän kuvitteli olevansa yksin kunnes ääni hänen takaansa osoitti toisin. "Lähden Aarniovuorelle." Dimar sanoi. "Selvä. Onnea matkaan." Ribute toivotti kääntyen hymyilemään miehelle.
Hymyn tapainen käväisi hänen kasvoillaan. Hän käännähti ja lähti kävelemään kohti metsän takana sijaitsevaa vuorta.
"Tule ehjänä kotiin!" Ribute huusi hänen peräänsä saaden käden heilautuksen vastaukseksi.
Ribute meni kotiinsa. "Mitä teet?" hän kysyi äidiltään joka hääräili keittiössä heijaten samalla jalallansa kehtoa jossa Ributen pienin sisar köllötti.
"Lihakeittoa." äiti vastasi pilkkoen porkkanaa pieniksi paloiksi. "Tuoksuu herkulliselle." sohvalla käsitöitä tekevä Ulmita julisti. "Niin tuoksuu." Ribute yhtyi mielipiteeseen istahtaen Ulmitan vierelle.
"Mitä sinä teet?" Ribute kysyi katsoen Ulmitan työtä. "Hanekille tossuja ja lapasia." nainen vastasi näyttäen pieniä tummansinisiä tossuja.
"Ovatpa ne lämpimän näköiset." Ribute hymyili. "Olisiko mitään mitä minä voisin tehdä?" tyttö kysyi. "Voit selvittää noita lankakasoja." Ulmita vastasi osoittaen sotkuisia lankoja korissa.
Ribute tarttui yhteen langanpäähän ja alkoi selvittää sitä muiden seasta. "Dimar pitää sinusta." Ulmita sanoi hymyillen tytölle joka keskittyneesti setvi eri värisiä lankoja siisteiksi keriksi.
"Kuinka niin?" hän kysyi kääntäen katseensa hämmästyneenä Ulmitaan. "Minä vain tiedän sen. Äidin vaisto." Ulmita hymyili kujeilevasti.
Ribute syventyi hämillään taas lankojen pariin. Kun hän oli selvittänyt kokonaisen lankasotkun, hän nousi sohvalta ja tallusteli äitinsä luo. Pieni Sani nukkui kehdossa syvää pienokaisen unta.
"Keitto on valmista, hakisitko isäsi ja veljesi syömään, he ovat luultavasti ladossa laittamassa heiniä säilöön." Lica pyysi. Ribute teki työtä käskettyä.
Ilma oli kirpeän syksyinen ja hämärä alkoi laskeutua jo aikaisin. Lintujen laulu kuului enää vaimeana yhä useimpien niistä muuttaessa etelämmäksi.
Astuessaan latoon Ribute näki puupölkyn päällä istuvan kaksosveljensä ja isänsä joka levitteli heinää tasaiseksi.
"Eikö isä anna sinun tehdä vielä töitä?" Ribute kysyi saaden veljensä säikähtymään hieman.
"Ei anna. Enkä itseasiassa tiedä olisiko minusta siihen. Mutta en jaksa maata rötköttää kotona sohvalla enää." Mercus sanoi. "Kuitenkin, äiti pyysi että tulisitte syömään." Ribute toitotti.
"Totta kai!" kumpainenkin tokaisi. Yhdessä he lähtivät sisälle nauttimaan Lican keittiön antimista. Ovella he törmäsivät isoäitiin. "Missä olet ollut äiti?" Nazar kysyi väsyneen näköiseltä äidiltään.
"Kävin hiukan kävelemässä. En ole saanut kunnolla nukuttua lähiaikoina." hän sanoi mutta hymyili silti huolestuneen näköiselle pojalleen.
Pian jokaisella oli edessään suuri höyryävä lautasellinen lihakeittoa. Hanek jokelteli tyytyväiseni kehdossa juotuaan juuri vatsansa täyteen maitoa.
Jilan söi itse jo oman keittonsa ja pieni Sanikin sai osansa Lican syöttäen hänelle hieman perunoita ja porkkanoita keitostaan.
Mercuksen ahmiessa jo kolmatta lautasellistaan kuului oven takaa kopinaa. Ovi aukesi ja Dimar asteli sisään. Kaikki käänsivät katseensa häneen.
"Mitä te siinä tuijotatte?" mies murahti heittäen reppunsa maahan. Hän istahti pöydän äärelle. "Riittääkö minullekin keittoa?" tämä kysyi Licalta.
"Totta kai riittää!" Lica tokaisi ja ennen kuin Dimar ehti sanoa mitään, kiikutti Lica hänelle jo suuren kulhollisen lihakeittoa.
"Hänen nimensä on Dikabum." Dimar sanoi yllättäen. "Sinä siis onnistuit?" Ribute kysyi toiveikkaala äänellä. Dimar nyökkäsi suu täynnä pehmeää leipää.
Mercuksen katse tummeni ja hän käänsi katseensa keittoonsa.
"Luulen että Bhamaru oli puhunut minusta paljon hyvää. Emme ymmärrä toisiamme vielä kovin hyvin, mutta hän antoi silti minulle tämän pillin." Dimar sanoi ja näytti kaulassaan roikkuvaa pilliä.
"Minä voin tulkata teitä tarpeen vaatiessa." Ribute lupasi ja alkoi sitten lapata herkullista keittoa kitaansa. "Haluaisitko tavata Dikabumin?" Dimar kysyi syötyään vatsansa täyteen.
"Voisimme mennä lentämään yhdessä. Sinä Bhamarun kanssa ja minä Dikabumin." nuori mies ehdotti. "Se olisi erittäin mukavaa." Ribute hymyili vieden omat ja Dimarin astiat pois pöydältä.
"Älkää olko myöhään!" Lica huusi nuorten perään. "Emme." Ribute lupasi.
Kaksikko käveli hetken matkaa ja sitten molemmat nostivat pillinsä huulilleen. Dimar antoi Ributen puhaltaa pilliin ensin ja puhalsi itse hänen jälkeensä.
Meni muutama minuutti ja Bhamaru laskeutui Ributen vierelle. Melkein heti sen jälkeen Dimarin aarnikotka ystävä, Dikabum saapui myös paikalle.
Se oli kaunis. Sirompi kuin Bhamaru, ja sen sulat loistivat vieläkin kirkkaammin. "Hauska tavata Dikabum, minä olen Ribute." tyttö esitteli itsensä.
"Samoin. Bhamaru on kertonut sinusta paljon." aarnikotka vastasi. "Olet tyttö!" Ribute älähti hämmästyneenä. "Niin olen." Dikabum vastasi painaen katseensa maahan.
"Ei se ole mikään häpeä, päinvastoin. Olenhan itsekin tyttö!" Ribute naurahti. Dikabum hymyili Ributelle ja hyppäsi sitten Bhamarun selkään.
Dimar hyppäsi Dikabumin selkään ja he kiisivät taivaisiin. "Onpa hän nopea!" Ribute sanoi Bhamarulle ihaillen.
"Hän on yksi nopeimmista aarnikotkista laumassamme." Bhamaru kertoi. Ribute aisti iloisuuden Bhamarussa.
Joki välkehti sinisenä nauhana alhaalla ja puut näyttivät puskilta. Dimar ja Dikabum lentelivät uhkarohkein elkein suuria silmukoita ja syöksyivät milloin ylös ja milloin alas täyttä vauhtia.
"Dikabum taitaa olla täydellinen valinta Dimarin kumppaniksi." Ribute tirskahti Bhamarulle. "Toden totta! Tuo nainen on hieman hullu, tai ehkä hieman enemmänkin." Bhamaru nauroi.
"Täydellinen siis Dimarille."
"Ribute, tulkaa äkkiä!" Ribute kuuli Dimarin huutavan. Tietäen että Dimarilta oli tällaisissa tilanteissa turha kysellä mitään, syöksyivät he Bhamarun kanssa Dimarin ja Dikabumin perään.
Bhamarulla oli täysi työ pysytellä Dikabumin kintereillä. Ribute tunsi miten sen lihakset sykkivät sen ponnistellessa. Ribute oli lentää Bhamarun niskan yli tämän pysähtyessä yllättäen.
"Anteeksi. En ole yhtään niin nopea kuin Dikabum." aarnikotka pahoitteli. "Ei se mitään." Ribute sanoi taputtaen eläimen kaulaa. "Katso alas." Dimar sanoi hiljaisella äänellä.
"Mitä?" Ribute kysyi kuulematta miehen sanoja. "Katso alas!" tämä murahti nyökäten vielä maata kohti.
Ribute katsoi maahan ja järkyttyi.
 

12. Suuria suunnitelmia

Loppu yön Ribute nukkui kuin tukki. Hän uneksi Bhamarun kanssa lentämisestä ja näki unessaan myös toisen aarnikotkan ja tämän ratsastajan lentävän kanssaan.
Herätessään hänellä oli todella iloinen mieli. Keittiöön mennessään hän näki veljensä joka pakkasi eväitä reppuunsa. "Oletko lähdössä Aarniovuorelle?" Ribute kysyi kaksosveljeltään.
"Jep. Kesytän kaikken voimakkaimman ja komeimman aarnikotkan koko vuorelta!" Mercus leveili.
"Muista että aarnikotkat ovat paljon fiksumpia kuin useimmat ihmiset. Kohtele niitä nöyrästi ja kunnioittavasti." Ribute neuvoi. "Blaablaablaa." Mercus sivuutti siskonsa neuvot.
"Ole varovainen." Lica sanoi syöttäessään puuroa Sanille jonka naamalla oli enemmän puuroa kuin lautasella. "Joo joo." Mercus tuhahti ja läimäytti oven kiinni perässään.
"Hän on liian kärsimätön." Lica huokaisi huolta äänessään. "Kyllä hän selviää." Ribute lepytteli äitiään uskomatta täysin itsekkään mitä sanoi.
"Missä isä on?" Ribute kysyi vaihtaen nopeasti puheen aihetta. "Hän on pilkkomassa polttopuita." Lica vastasi. Ribute meni ulos ja tähyili vajan suuntaan.
Sieltä päin kuului pauketta joten tyttö suuntasi menonsa sinne. "Isä!" hän huudahti, mutta Nazar jatkoi puiden pilkkomista tytärtään kuulematta.
"Isä!" Ribute kiljaisi niin että hänen keuhkonsa melkein puhkeisvat. "Oh, hupsista." Nazar naurahti kääntyessään tyttärensä puoleen.
"Onko sinulla jotakin asiaa?" hän kysyi hieraisten hikeä otsaltaan. "No en kai minä tässä muuten kiljuisi!" Ribute tuhahti.
Hänen isänsä oli tottunut tyttönsä kipakkaan luonteeseen eikä pahastunut vaikka Ribute olikin välillä hieman nenäkäs. Ei hän sitä tarkoituksella tehnyt, ja Nazar tiesi sen.
"No, mikäpä mietityttää?" Nazar tiedusteli iskien kirveen puupölliin niin että siitä lensi pala korkealle ilmaan. "Voisiko Dimarista tulla aarnikotkaratsastaja?" Ribute kysyi katsoen isänsä syvänsinisiin silmiin.
Hänen isänsä oli hetken vaiti ja hieroi leukaansa. "No kyllä kai. Asuvathan Pokrukset nyt Hiorissa ja Dimarilla on ikääkin tarpeeksi. No, mikäs siinä!" Nazar tokaisi.
"Loistavaa!" Ribute kiljahti ja pinkaisi sitten juoksuun. "Tuo tyttö on mahdoton." Nazar totesi itsekseen tarttuen jälleen kirveeseen.
Ribute meni takaisin sisälle ja istahti keittiön pöydän ääreen. Ulmita istui pöydän äärellä syömässä leipää. "Löysitkö isäsi?" Lica kysyi tyttäreltään.
"Löysin. Hän oli pilkkomassa puita kuiten sanoitkin." Ribute vastasi syöden leipäpalaa jonka otti pöydällä olevasta korista.
"Missä isoäiti muuten on?" tyttö kysyi huomattuaan ihmetyksekseen isoäidin poissaolon. "Hän on suojaamassa yrttejä. Lähiaikoina saattaa tulla halla." Ulmita vastasi.
Hänestä oli tullut todella läheinen isoäidin kanssa. "Aivan." Ribute totesi ja ahtoi loputkin leivästään kitaansa. "Minne menet?" Lica kysyi sipaisten hiuskiehkuran kasvojensa edestä.
"Ulos vain." Ribute vastasi vetäen kenkiä jalkaansa. Hän hymyili äidilleen ja sulki oven perässään.
Ribute lähti kävelemään kohti metsää jossa hän niin suuresti viihtyi. Hän tiesi että myös Dimar viihtyi metsässä ja Ributen oli tarkoitus etsiä mies käsiinsä.
Hän näki pikkulintujen istuskelevan suuren, vanhan puun paksulla, muhkuraisella oksalla. "Oletteko nähneet miestä, mustat hiukset, siniset silmät, pitkä?" Ribute kysyi lintuparvelta.
"Hän on muutaman minuutin lentomatkan päässä, tuonne päin." pieni lintu sirkutti. "Kiitos avusta." Ribute sanoi varisti leivänmuruja taskustaan puun juurelle.
"Ei kestä kiittää!" linnut sirkuttivat yhteen ääneen. Ribute lähti kävelemään lintujen neuvomaan suuntaan ja hetken kuluttua näkikin Dimarin istuvan kaatuneen puunrungon päällä.
"Mitä puuhailet?" Ribute kysyi iloisesti istahtaen miehen vierelle. "Kunhan veistelen." Dimar vastasi. Ribute katsoi miehen käsissä muotoutuvaa upeaa pientä veistettyä aarnikotkaa.
"Tuo on upea!" Ribute ihasteli. "Kiitos. Oliko sinulla jotakin asiaa kun tänne asti tulit?" Dimar kysyi siirtämättä katsettaan aarnikotkasta.
"Oli minulla. Kysyin isältä että voisiko sinusta tulla aarnikotkaratsastaja ja hän vastasi myöntävästi." Ribute kertoi. Katse Dimarin silmissä kirkastui ja hän katsoi Ributeen.
"Mukava kuulla. Voisinkohan lähteä Aarniovuorelle jo huomenna?" nuorukainen kysyi. "En usko sille olevan mitään estettä." Ribute hymyili.
"Aiotko opettaa minua vielä miekkailemaan ja ampumaan jousella?" tyttö kysyi mieheltä jonka katse oli taas kiinteästi veistoksessa.
"Olen luultavasti opettanut sinulle jo kaiken mihin pystyn. Loppu riippuu sinusta." kuului vastaus. Ribute kohautti olkiaan ja hyppäsi alas puunrungon päältä.
Taivaalta kuului kiljahdus ja Bhamaru laskeutui kaksikon keskelle. "Ribute" se huohotti hengästyneenä "Veljesi ei ole kovin hyvässä kunnossa." Bhamaru sai sanottua.
"Mitä hänelle on käynyt?" Ribute kysyi. Hänen hätääntynyt äänensä sai Dimarin valpastumaan.
"Hän hieman hätäili Aarniovuorella ja eräs lajitoverini ei oikein pitänyt siitä. Hän on haavoittunut." Bhamaru kertoi. "Dimar! Juokse kylään ja kerro äidille että Mercus on haavoittunut!" Ribute pyysi.
Mitään sanomatta Dimar lähti juoksemaan kohti kylää. "Voimmeko me hakea hänet?" Ribute kysyi Bhamarulta joka oli saanut hengityksensä ja tasattua.
"Totta kai voimme!" Bhamaru sanoi. Ribute hyppäsi hänen selkäänsä ja yhdessä he kiisivät kohti Aarniovuorta.
Aarnikotkan nopeus oli uskomaton. Silti Ributesta tuntui kuin Bhamaru olisi lentänyt kovempaa kuin ikinä, nyt kun oli hätä kyseessä.
Pian ystävykset olivat Aarniovuorella ja Bhamaru laskeutui. Ribute pyöri hetken ympyrää kuin päätön kana. "Rauhoitu ystäväni. Veljesi on täällä." Bhamaru rauhoitteli.
Ribute kiiruhti kiven luokse ja näki veljensä nojaavan kiveä vasten pidellen vatsaansa. "Sinä kärsimätön idiootti!" hän kiljaisi veljelleen ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
"Mistä sinä tänne tupsahdit?" Mercus kysyi ääni tuskin kuulen. "Suu tukkoon nyt!" Ribute kiljaisi. "Bhamaru, kummarrutko että saisin veljeni selkääsi." tyttö pyysi ja aarnikotka teki mitä pyydettiin.
Vaivalloisesti Ribute raahasi kaksosveljensä aarnikotkan selkään ja varovasti Bhamaru nousi ilmaan.
Kun kaksoset saapuivat kylään Bhamarun kyydillä, olivat Lica ja Nazar heitä jo pihalla vastassa. "Kiitos Bhamaru. Olet korvaamaton." Ribute kiitti halaten suurta eläintä kiitollisena.
Bhamaru kiljaisi ja lensi sitten tiehensä. Nazar kantoi haavoittuneen poikansa sisälle käsivarsillaan. Ribute juoksi sisään heidän perässään.
Dimar, Ulmita, Lica, Nazar, isoäiti ja lapset olivat sisällä kun Nazar laski Mercuksen sohvalle. Isoäiti kyykistyi pojanpoikansa vierelle ja nosti hänen paitansa helmaa.
Hänen vatsassaan oli suuri, verta vuotava haava. "Koskeeko sinuun kovasti?" isoäiti kysyi Mercukselta pyyhkäisten hänen hiuspehkoaan pois hänen kasvojensa edestä.
"Polttaa kuin tuli." nuorukainen ähkäisi ja vingahti sitten isoäidin alkaessa puhdistaa hänen haavaansa.
"Sinusta ei sitten tullutkaan aarnikotkaratsastajaa." isoäiti puheli kietoessaan sidettä Mercuksen vatsan ympärille.
"Sinun on nyt levättävä pari päivää. Haava ei onneksi ole kovin syvä, selviät kyllä." iäkäs nainen hymyili helpottuneena.
"Ribute." Mercus sanoi. "Niin?" tyttö kysyi kumartuen veljensä vierelle. "Kiitä Bhamarua puolestani." Mercus pyysi. Ribute nyökkäsi veljelleen.
"Lepää nyt kunnolla." tyttö kehotti. "Ribute, minulla on sinulle hieman asiaa." isoäiti sanoi katsoen lapsenlastaan kiinteästi silmiin.
"Selvä." Ribute vastasi ihmeissään ja seurasi isoäitinsä perässä hänen makuuhuoneeseensa. Isoäidin makuuhuone oli pienehkö huone jossa oli sänky, peili sekä pieni yöpöytä.
Huoneessa tuoksui hyvälle ja se oli erittäin siisti. Isoäiti istahti sängylle. "Tule istumaan kultaseni." isoäiti pyysi taputtaen sänkyä.
Ribute istahti sängylle isoäitinsä vierelle.
"Minä olen kuullut ennustuksen siitä että seuraavalle faunaborille on suuri tehtävä. Kaikki merkit viittaavat siihen että se aika alkaa olla käsillä." isoäiti kertoi.
"Mitkä merkit?" Ribute kysyi ihmeissään. "Odotas kun muistelen." isoäiti sanoi hieroen mietteissään käsiään yhteen.

"Kun kuolema korjaa, samalla myös uusi elämä syntyy.
Liskot heräävät kadotuksestaan, veren haju sieraimissaan.
Yksisarvinen lentää jälleen, kyljet veressä sen, viestin tuo.
Faunabor kanssain lohikäärmeratsastajan on nouseva uudelleen."

Ribute mietti hetken isoäitinsä sanoja. "Enempää en osaa sanoa, toivon sinulle kaikkea hyvää tiellesi kultaseni." isoäiti sanoi hymyillen pojantyttärelleen.
Isoäiti ja Ribute menivät takaisin keittiöön kun yllättäen ovelta kuului koputus. "Onko Fhina kotona?" kysyi sisälle saapunut mies.
"Kyllä olen. Onko jokin hätänä Jugar?" isoäiti kysyi katsoen miestä jolla oli lyhyet ruskeat hiukset. "Veljesi on sairas." mies vastasi huoli ruskeista silmistä kuultaen.
"Menen heti hänen luokseen!" isoäiti tokaisi pukien jo takkia päälleen. Hän lähti Jugarin kanssa kylän Viisaan luo. Mercus nukkui sohvalla tarvitsemaansa unta.
Ulmita imetti Hanekia pöydän ääressä ja Lica touhuili hellan äärellä. Jilan piirteli ja pieni Sani leikki helistimellään. Ilta oli jo hämärtynyt kun Ribute päätti mennä katsomaan kylän Viisasta.
Varovasti hän koputti tämän talon oveen. Sisältä kuului askeleita ja isoäiti avasi oven. "Sinähän se siellä Ribute. Tule sisälle." isoäiti tervehti.
Hänen vihreistä silmistään huomasi hänen olevan huolissaan. "Ota keittoa. Siitä riittää sinullekin." isoäiti kehotti.
Ribute istahti pienen pöydän äärelle ja alkoi lusikoida kasviskeittoa jota isoäiti oli valmistanut. "Miten Viisas voi?" Ribute rohkeni kysyä.
"Hän on hyvin vakavasti sairas. Hän pystyi syömään keittoakin vain vähän. Luulen että hänellä on keuhkokuume." isoäiti huokaisi huolestuneena.
Syötyään keiton Ribute päätti mennä katsomaan isoäitinsä veljeä. "Hei Viisas." Ribute tervehti astuessaan pieneen huoneeseen jota öljylampun hohde valaisi.
Viisas makasi sängyssä tuhkan harmaana mutta silti hän hymyili Ributelle. "Minun aikani on lähellä." hän sanoi käheällä äänellä. "Älä sano noin!" Ribute parahti kimeällä äänellä.
"Älä sure tyttöseni. Olen elänyt pitkän ja hyvän elämän. Juuri sinut minä toivoinkin näkeväni." Viisas kähisi.
"Siskoni sanoikin jo kertoneensa mitä sinun varallesi on sunniteltu. Tai siis, melkein.
Sinun tulevaisuudellesi on suunniteltu suuria, mutta se mitä, on sinun itse selvitettävä." Viisas kertoi ja veti sitten ilmaa keuhkoihinsa.
Hänen hengityksensa vinkui ja hänen katseensa oli käynyt haaleaksi. Aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi ollut huntu.
Ribute katsoi suruissaan miten elämä alkoi hiipua vanhuksesta. Isoäiti saapui huoneeseen ja istahti Ributen vierelle lattialle.
"Sisko rakkaani." Viisas henkäisi vaivalloisesti. "Älä uuvuta itseäsi Boubi." isoäiti pyysi. "En minä tästä enää parane siskoseni. Siksi minulla olisikin muutama pyyntö ennen lähtöäni." Boubi pyysi.
"Mitä vain." isoäiti lupasi pidellen veljensä kättä omassaan. "Ribute. Hakisitko isäsi ja Dimarin tänne." Boubi pyysi vaivaloisesti hengittäen.
"Tietysti." Ribute sanoi ja lähti heti matkaan. Hänen miekkansa paukutti hänen jalkaansa vasten hänen juostessaan kotiaan kohti.

Tässäpä tämä tällä kertaa!

11. Elementtientaitaja

"Isoäiti osaa varmaan kertoa mitä tämä teksti tässä terässä tarkoittaa." Ribute arveli. "Kysy häneltä kun pääsemme takaisin kylään." Dimar ehdotti.
"Sen teen." Ribute tokaisi. Ribute kietoi miekan hellästi silkkiliinaan heidän lähtiessään kävelemään takaisin kylään päin. Tuuli puhalsi jo kylmästi ja illat hämärtyivät yhä aikaisemmin.
Heidän ylitseen lensi pieni parvi joutsenia.
"Mitä sinulla on siinä?" Lica kysyi tyttäreltään heti heidän tultuaan sisään. "Missä isoäiti on?" Ribute kysyi äidiltään sivuuttaen tämän kysymyksen. "Vierashuoneessa Ulmitan kanssa." Lica vastasi.
Ribute koputti varovasti oveen ja meni sitten sisään. "Hei Ribute. Katso, pieni Hanek nukkuu veljesi vanhassa kehdossa." isoäiti hymyili pojantyttärelleen.
Ribute kurkkasi kehtoon jossa pieni pulleaposkinen vauva nukkui rauhallisesti. "Mitä sinulla on käsissäsi?" isoäiti kysyi huomatessaan Ributen silkkikäärön.
"Tulisitko tänne?" Ribute kysyi. Isoäiti nousi ylös ja käveli keittiön pöydän ääreen. "Voisitko katsoa ymmärrätkö tämän tekstin?" Ribute pyysi isoäitiään.
Tyttö kääri varovasti liinan pois miekan päältä ja ojensi sen isoäidilleen. "Mistä olet saanut käsiisi näin upean miekan?" isoäiti henkäisi.
"Dimarilta." Ribute sanoi ja Dimar kertoi isoäidille mitä hänelle oli miekasta kerrottu. "Vai sillä lailla. Katsotaanpas." isoäiti mumisi ja alkoi tutkia miekan terässä olevaa tekstiä tarkemmin.
"Tämä on Astrun muinaskieltä" hän sanoi.

"Sininen veden voiman taitaa,
punainen tulen roihuamaan laittaa,
kirkas ilman teitä taivaltaa,
vihreä maan salat oivaltaa.
Violetti omaa energian valtaa, se elementtejä vahvistaa.
Ken tätä miekkaa kantaa,
hänen energiansa elementtien voimaa ammentaa." isoäiti luki.

"Niinkö siinä lukee?" Ribute kysyi ihmeissään. "Ribute hyvä, tämä on elementtientaitajan miekka." isoäiti sanoi.
"Se kuka tätä miekkaa kantaa, pystyy pyytämään elementtejä avukseen. Sinulle on suunniteltu jotakin suurta. Olet faunabor, sekä elementtientaitaja." isoäiti huokaisi sävyllä jota Ribute ei oikein ymmärtänyt.
Samassa Nazar ja Mercus astelivat sisälle. "Mikä sinulla on käsissäsi äiti?" Nazar kysyi huomatessaan miekan. "Tämä on Ributen miekka." isoäiti vastasi pojalleen.
"Ributen?" Nazar kysyi ällistyneenä. "Kyllä, hän on elementtientaitaja." hän selvensi. "Kaikkea kanssa." Nazar puuskahti hieroen leukaansa.
"Isä, saisinko mennä Aarniovuorelle?" Ribute kysyi isältään. "Mene vain. Haluatko pari jänistä mukaasi täältä kotoa?" Nazar kysyi.
"Kiitos mielelläni. Olisiko sinulla antaa minulle mitään vyötä jotta voisin kuljettaa miekkaa mukanani?" Ribute kysyi isältään. "Minulla varmaan on, kultaseni." isoäiti arveli ja paineli huoneeseensa.
"Olen käyttänyt tätä viimeksi kymmeniä vuosia sitten, eiköhän se ole ihan kunnossa." isoäiti epäili ojentaessaan Ributelle kauniin nahkasta tehdyn asevyön.
"Tämä on todella kaunis isoäiti." Ribute hymyili. "Olen iloinen jos pidät siitä." isoäiti vastasi. Ribute otti isänsä antamat jänikset ja laittoi ne reppuunsa. "Toivottakaa minulle onnea!" Ribute pyysi lähtiessään.
"Tule ehjänä kotiin." Lica huusi tyttärensä perään.
Ribute käveli metsän läpi kohti Aarniovuorta. "Mihin olet menossa Ribute?" pieni orava kyseli puun oksalta. "Aarniovuorelle." Ribute vastasi sille.
"Minulla on muutama kiiltävä kivi, aarnikotkat kuulemma pitävät niistä. Haluaisitko että haen ne sinulle?" orava kysyi. "Voi, ei sinun tarvitse. Pidä vain kauniit kivesi." Ribute hangoitteli.
"En minä niillä mitään tee. On mukava olla avuksi. Odota tässä, tulen aivan kohta!" orava huusi ja katosi oksien sekaan. Ribute istahti kivelle istumaan ja veti miekan tupestaan.
Hän siveli sen kiiltävää terää ja katseli sen kahvassa olevia jalokiviä. Ribute tunsi niistä lähtevän pienen sykkeen, hänestä tuntui kuin miekka olisi osa häntä. "Täällä ollaan!" kuului oravan ääni oksien seasta.
Se hyppäsi ketterästi Ributen vierelle ja antoi tytölle pienen kangaspussin. "Ihmiset aina hukkaavat kaikenlaista. Kuten tämä pussukka. Minusta on kiva tutkia mitä kaikkea he kadottavatkaan." orava puheli.
"Kivet ovat pussissa, katso niitä." se pyysi. Ribute avasi pussin ja kaatoi sen sisällön käsiinsä. Upeat kultaiset ja hopeiset kivet vierähtivät hänen kädelleen.
"Oletko varma ettet halua pitää näitä itse?" tyttö varmisti. "Kyllä kyllä, pidä vain." orava sanoi. "Haluaisitko palan murukakkua vastineeksi?" Ribute kysyi.
"Oi, se olisi ihanaa!" orava henkäisi lipaisten huuliaan. Ribute avasi reppunsa ja otti sieltä palan murukakkua mitä hänen äitinsä oli pakannut hänelle evääksi. Hän ojensi sen oravalle.
"Mikä sinun nimesi muuten on?" Ribute kysyi oravalta. "Olen Kibut." se sanoi suu täynnä kakkua. "Anteeksi Kibut, mutta minun täytyy jatkaa matkaa, muuten en ehdi yöksi kotiin." Ribute sanoi.
"Ei se mitään, oli ilo olla avuksi!" Kibut tokaisi ja pinkaisi sitten puuhun.
Ribute käveli syvemmälle metsään kunnes näki Aarniovuoren edessään. "Se on menoa nyt." hän tokaisi itsekseen ja alkoi kävellä kohti vuoren huippua pientä kapeaa polkua pitkin.
Irtokivet rapisivat hänen takanaan kun hän käveli polkua pitkin hiljaa itsekseen hyräillen. Vuori ei onneksi ollut kovin korkea, ja pian Ribute olikin sen huipulla.
Siellä kasvoi muutamia puita mutta muuten maisema olikin melko autio. Ribute kaivoi jänikset repustaan ja laittoi ne kiven päälle. Sen jälkeen hän kaivoi kivet kangaspussista ja asetteli ne jänisten viereen.
Kangaspussin hän tunki taskuunsa ajatellen palauttaa sen Kibutille. Hän käveli jonkin matkan päähän kivestä ja jäi puun taakse odottamaan.
Hän kaivoi repustaan palan leipää ja alkoi nakerrella sitä ajatuksissaan. Aika kului ja Ribute oli ehtinyt syödä melkein kaikki eväänsä.
"Äh, minä tulen takaisin huomenna." Ribute sanoi itsekseen ja nousi ylös. Hän ravisteli puutuneita jalkojaan ja katseli ympärilleen.
Muutaman metrin päässä hänestä oli kivi, jolla köllötti kolme kuollutta jänistä. Niiden vierellä oli kourallinen värikkäitä kiviä jotka loistivat taianomaisesti vaikka ilta oli jo hämärtynyt.
Ribute oli aikeissa lähteä kävelemään rinnettä alas, takaisin kotiin päin mutta pysähtyi sitten. Hän kuuli siipien kahahtavan ja katsahti taakseen.
Tyttö näki suuren uljaan aarnikotkan tutkiskelevan kiven päällä olevia lahjoja. Ribute painui puun taakse ja katseli hieman peloissaan suuren eläimen tutkiskelevan kiviä ja jäniksia arvioivasti.
Sen raatelukynnet ja terävä nokka olisivat repineet reiän luultavasti teräkseenkin, eikä Ribute halunnut kokea kohtaloaan aarnikotkan kynsissä.
Ribute keräsi rohkeutensa ja siirtyi hiljaa puun takaa istumaan maahan, niin että aarnikotka kykenisi näkemään hänet.
Eläin kuitenkin tutki kiinnostuneena kiven päällä olevia jäniksiä ja samassa nielaisi yhden niistä kokonaisena. Ributea hytisytti. Aarnikotka tutki kiviä todella tarkkaan ja otti sitten yhden niistä nokkaansa.
"Älä nyt syö sitä." Ribute ajatteli itsekseen. Aarnikotka laski kiven nokastaan takaisin ja katsahti sitten eteensä. Se huomasi Ributen.
Pala nousi Ributen kurkkuun ja hänen kätensä hikosivat. Aarnikotka katsoi suoraan Ributea kohti ja Ributesta tuntui kuin sen katse olisi lävistänyt hänet. Uljas eläin pomppasi ilmaan ja sinkosi korkeuksiin.
Ribute hengähti helpottuneena mutta säikähti huomatessaan kotkan olevan yhtäkkiä aivan hänen edessään. "Hei, olen Ribute." tyttö änkytti. "Ymmärrän sinua!" aarnikotka kiljahti yllättyneenä.
"Niin, olen faunabor." Ribute sopersi. "Aivan, se selittääkin kaiken. Kiitos jäniksistä, ne ovat herkullisia!" aarnikotka sanoi. "Hyvä että ne kelpasivat." Ribute ilahtui ja rentoutui jo hieman.
"Haluaisitko aarnikotkaratsastajaksi?" aarnikotka kysyi Ributelta. "No, kyllä." Ribute vastasi hieman empien. "Voin olla ratsusi." aarnikotka tokaisi.
"No mutta eikö tämä mennyt aika helposti?" Ribute kysyi hieman epävarmasti.
"Ymmärrän sinua jo nyt, yleensä menee todella kauan ennen kuin ratsastaja ja ratsu ymmärtävät toisiaan. Ja koska ymmärrän sinua, pystyn luottamaan sinuun. Yksinkertaista, eikö?" aarnikotka selitti.
"No kyllä kai." Ribute naurahti. "Niin, sinun nimesi on Ribute. Minun nimeni on Bhamaru." aarnikotka esitteli itsensä. "Hauska tavata." Ribute vastasi hymyillen.
"Haluaisitko kierrokselle?" Bhamaru kysyi tytöltä ja kumarsi tälle. "Sehän sopii!" tyttö innostui ja kiipesi varovasti Bhamarun selkään.
"Pidä tiukasti kiinni. En minä rikki mene." Bhamaru käski. Ribute tarrasi kaikin voimin kiinni Bhamarun kaulasta ja eläin sinkoutui ilmaan. Tuuli viuhui Ributen korvissa Bhamarun kiitäessä ilmojen halki.
Se levitti suuret siipensä ja uudet ystävykset liisivät korkeuksissa. Ribute katseli henkeäsalpaavia maisemia lumoutuneena. Kaikki alhaalla näytti niin pieneltä ja kaukaiselta.
Hetken Ribute melkein unohti pitää kiinni mutta ehti juuri tarrautua täysin voimin aarnikotkaan kun se taas jo kiisi alas päin. Kevyesti kun hyöhen se laskeutui keskelle Hiorin kylää.
"Tässä. Puhalla tähän jos tarvitset minua." Bhamarun sanoi ojentaen Ributelle siipensä alta puisen pillin. Sitten se ponnisti ja katosi jälleen korkeuksiin. Ribute huomasi veljensä katsovan häntä suu auki.
"Sinä! Aarnikotkan kanssa?" Mercus kysyi pudistellen päätään kuin hänen hiuksissaan olisi ollut lunta. "Hänen nimensä on Bhamaru." Ribute tokaisi ja meni sisälle veljestään välittämättä.
"Miten meni kultaseni?" isoäiti kysyi Ributen istuttua pöydän ääreen. "Olen nyt aarnikotkaratsastaja." Ribute virnisti näyttäen kaulassaan roikkuvaa pilliä.
"Kävipäs se nopeasti! No, olethan sentään faunabor." isoäiti sanoi hymyillen Ributelle. "Ribute, voisitko pitää hetken Hanekia?" Ulmita kysyi.
"Totta kai." Ribute vastasi ottaen pienen vauvan syliinsä. Se kiemurteli katsellen sinisillä silmillään sinne tänne. "Onpa hän rauhallinen." Ribute sanoi Ulmitalle ojentaessaan pienokaisen takaisin äitinsä syliin.
"Niin on, oikein herttainen pieni poika." Ulmita hymyili keinuttaen vauvaa edestakaisin. Mercus ryntäsi sisään "Ribute ratsasti aarnikotkalla!" hän huudahti.
"Niin. Hän on nyt aarnikotkaratsastaja." isoäiti hymyili. "Minä lähden Aarniovuorelle!" poika tokaisi. "Et lähde, on jo todella myöhä. Mene huomenna." Lica vastasi katsoen poikaansa tuimasti.
"Hyvä on." Mercus nurisi. "Isoäiti, miten Diumpor voi?" Ribute kysyi hieman huolestuneena.
"Loistavasti. Hän lähti tänään, mutta lupasi tulla tervehtimään minua vielä joskus. Hän lupasi myös että aikaväli ei tule olemaan niin suuri kuin viimeksi." isoäiti naurahti.
"Hän myös kiitti sinua huolenpidosta ja siitä että sidoit hänen vuotavat haavansa. Hän käski sanomaan että silloin kun tuntuu että kaikki toivo on mennyt, hän saapuu luoksesi." isoäiti selitti.
Ribute oli hieman hämmentynyt Diumporin sanoista mutta oli iloinen että hänen avustaan oli ollut hyötyä. "Onko sinulla nälkä?" Lica kysyi tyttäreltään tämän istahtaessa pöydän ääreen.
"Itseasiassa on." Ribute virnisti äidilleen. "Haluaisitko hernekeittoa, tämä on juuri valmista?" äiti ehdotti. "Kyllä kiitos!" Ribute vastasi taputellen vatsaansa.
Pian hänen edessään höyrysi kulhollinen hernekeittoa ja pala pehmeää leipää. "Istu toki syömään Ulmita." Lica pyysi Ulmitan kävellessä ulos vierashuoneesta.
"Kiitos mielelläni. Hanek nukkuukin juuri makeasti." Ulmita hymyili ja istahti pöydän ääreen. "Oletko väsynyt?" Ribute kysyi Ulmitalta.
"Olen hieman. Hanek valvottelee valillä öisin. Onneksi hän on sentään terve. Dimarin ollessa pieni hän sairasteli kovasti, ihme että hän selvisi edes hengissä.
Onneksi hänestä kasvoi kuitenkin terve ja voimakas nuori mies." Ulmita kertoi helpottuneena. Ribute nyökkäsi vastaukseksi koska hänen suunsa oli täynnä hernekeittoa.
"Kiitos äiti. Olipa hyvää!" tyttö kiitti äitiään ja vei astiat pesuvadin luokse. "Nyt on hyvä mennä nukkumaan vatsa täynnä!" Ribute julisti astellen huoneeseensa. Lica ja Ulmita nauroivat.
Ribute paneutui pitkäkseen sänkyynsä ja yritti saada unta. Hän ummisti silmänsä ja kääntyi mahalleen. Siitä huolimatta että häntä unetti hän kykeni nukkumaan vain lyhyitä pätkiä kerrallaan.
Vaikka muut olivat menneet nukkumaan Ribute pyöri edelleen hereillä. "Ei tästä tule mitään." hän tuhahti ja puki vaatteet päälleen.
Hän kiinnitti asevyönsä ja hiipi ulos niin hiljaa kuin ikinä kykeni. Hän käveli pihan poikki metsään ja tallusteli siellä edestakaisin. Tuuli toi tullessaan uusia tuoksuja, tuoksuja sateesta ja lumesta.
Ributen teki mieli uida, mutta lammen vesi olisi varmaan niin jäätävää että se ei onnistuisi. Ribute rakasti uimista, hän nautti kuinka vesi syleili hänen kehoaan.
Ribute veti miekkansa ulos tupesta kuullessaan jonkin liikkuvan takanaan. Kuului vain loiskahdus ja yskintää.
"Dimar, mitä tapahtui?" Ribute kysyi katsoen nuorukaista jonka hiuksista valui vettä. "Miekkasi loiskaisi vettä päälleni." Dimar vastasi jäätävällä äänellä.
"Ajattelin äsken uimista." Ribute mietti itsekseen. "Jännittävää!" tyttö innostui katsellen miekkaansa. "Erittäin." Dimar tuhahti sarkastisesti.
Ribute keskittyi ajattelemaan uimista osoittaen miekallaan kohti Dimaria. Jälleen miekasta loiskahti vettä ja Dimar kastui uudelleen. "Lopeta!" mies ärähti.
"Älä isottele tai ajattelen metsäpaloa!" Ribute tirskahti. "Anteeksi." Ribute pyysi kuivaten Dimarin kasvoja hihallaan. "Äh, ei se mitään." tämä tuhahti työntäen Ributen käden pois.
"Tämä on maailman paras syntymäpäivälahja!" Ribute hihkaisi hymyillen Dimarille. Dimar hymyili Ributelle vinosti.
"Miksi lähdit ulos keskellä yötä?" Dimar kysyi Ributelta joka istui kivellä hivellen miekkaansa. "En saanut unta. Ajattelin lähteä katsomaan Bhamaruta tai jotain." Ribute vastasi olkiaan kohauttaen.
"Ai aarnikotka ystävääsi? Minusta olisi mukavaa tavata hänet." Dimar ehdotti. "Oletko koskaan nähnyt aarnikotkaa?" Ribute kysyi.
"En, ennen kuin tulimme äidin kanssa Hioriin. Olen vain kuullut tarinoita niistä. Ne ovat kaiketi aika harvinaisia." Dimar epäili.
"Minäkin olen kuullut että niitä asuisi enää vain Aarniovuorellla." Ribute kertoi hivellen kaulallaan roikkuvaa pilliä. Hän nosti sen huulilleen ja puhalsi lujasti.
Siitä tuli kaunis korkea ääni joka soi todella lumoavasti. "Toivottavasti hän ei nuku." Ribute toivoi tähyillessään taivaalle. Kuului humahdus ja Bhamaru seisoi heidän edessään metsässä.
"Kutsuit minua Ribute, onko kaikki hyvin?" Bhamaru kysyi äänellä joka kuului Dimarin korviin vain kotkan kiljaisuina ja leijonan murahduksina.
"Anteeksi, en kai herättänyt?" Ribute kysyi hieman häpeissään. "Et herättänyt. En saanut nukutuksi." Bhamaru vastasi hymyillen Ributelle. "En minäkään!" Ribute naurahti.
"Joten halusin tavata sinut ja Dimar tässä, on myös erittäin iloinen tavatessaan sinut." Ribute selitti. "Sano hänelle että minusta on mukava tavata hänet myös." Bhamaru pyysi.
"Bhamarusta on mukava tavata sinut." Ribute sanoi vierellään seisovalle Dimarille. "Hän on upea." Dimar henkäisi ihastuneena.
"Dimar sanoi että olet upea." Ribute virnisti Bamarulle. "Kysy häneltä haluaisiko hän kyydin." Bhamaru ehdotti pilke kotkan silmissään.
"Olisitko todella valmis siihen?" Ribute kysyi ihmeissään. "Valmis mihin?" Dimar kysyi pihalla kuin lumiukko.
"Minä luotan sinuun ja näen että luotat tuohon mieheen kuin kallioon. Totta kai voin hieman lennättää häntä." Bhamaru sanoi vekkulisti. Hänen puheensa saivat hennon punan nousemaan Ributen poskille.
"Haluaisitko käydä ratsastamassa Bhamarun selässä?" Ribute kysyi Dimarilta joka kuunteli sekavaa keskustelua tylsistyneen näköisenä.
"Mitä?" Dimar ähkäisi kun häntä olisi lyöty vatsaan. "Kuulit kyllä." Ribute sanoi katsoen Dimaria. "Se, se olisi upeaa." Dimar sanoi hädin tuskin ääneen.
"Hän ottaa mielellään ehdotuksesi vastaan." Ribute sanoi Bhamarulle joka kynsi maata leijonan käpälillään. "Kerro hänelle että pitää kunnolla kiinni." Bhamaru sanoi levitellen siipiään.
"Bhamaru käski sinun pitää kunnolla kiinni. Sitten selkään vaan!" Ribute hihkaisi viittoen nuorta miestä aarnikotkan luo. Ketterästi Dimar hyppäsi Bhamarun selkään ja tarrasi sen kaulasta kiinni.
Bhamaru jännitti lihaksensa ja ponnisti ilmaan salaman vauhdilla. "Dimar saa elämänsä kyydin." Ribute kikatti itsekseen ja istahti kivelle. Syksyinen metsä oli pimeä ja kylmä.
Aavemainen hiljaisuus hytisytti Ributea. Hän veti miekan tupesta ja alkoi jälleen ihailla sitä. Sen viisi korukiveä hohtivat hieman omaa maagista valoaan.
"Vesi, tuli, ilma, maa, ja energia." Ribute mietti itsekseen sivellen miekan kylmää terää. Tytöllä oli kylmä ja hän toivoi pääsevänsä takkatulen lämpöön.
Samassa miekasta sinkosi liekki joka sytytti tuulen keräämän lehtikasan tuleen saaden Ributen säpsähtämään.
"Täytyy kaiketi tästä lähtien varoa ajatuksiani kun pitelen tätä miekkaa." Ribute puuskahti hivuttautuen lähemmäs nuotiota.
Tuli nuoli kuivia lehtiä ja nuotiosta kuului poksahtelevia ääniä kun Ributen sinne heittämät kosteat puut paloivat. Kuului kohahdus, Ribute kohotti katseensa nuotiosta ja näki edessään Bhamarun
sekä Dimarin jonka poskille oli noussut innostuksen puna. "Tuo oli mahtavinta mitä olen koskaan kokenut!" Dimar kiljahti hypätessään alas aarnikotkan selästä.
"Hienoa että nautit siitä. Eikö olekkin vapauttavaa lentää kaiken yläpuolella." Ribute hihkui Dimarin innon tarttuessa häneenkin.
"Kaikki huoleni unohtuivat lentäessäni tuolla ylhäällä. Voi kumpa voisin aina lentää tuolla tavalla." Dimar toivoi.
"Bhamaru, olisiko mahdollista että Dimarkin voisi olla aarnikotkaratsastaja?" Ribute kysyi vierellään seisovalta aarnikotkalta. "Miksipä ei. Minä voin suositella häntä ystävilleni." Bhamaru lupasi.
"Mitä hän sanoi?" Dimar kysyi silmät innosta loistaen. "Se on mahdollista." Ribute vastasi nuorukaiselle. "Loistavaa!" tämä huudahti.
"Minä voisin nyt mennä nukkumaan, kiitos kun tulit meitä tervehtimään Bhamaru." Ribute kiitti sivellen ystävänsä kaulaa. "Oli mukava nähdä teitä. Tavataan taas!" se huudahti lennähtäessään korkeuksiin.
"Pitäisiköhän meidän mennä takaisin kotiin?" Ribute kysyi Dimarilta joka tähyili edelleen taivaalle suuntaan johon Bhamaru oli hetki sitten lentänyt.
"Kyllä kai. Voinkohan minä käydä huomenna Aarniovuorella?" Dimar kysyi lähtien kävelemään Ributen kanssa kylää kohti. "Kysyn sitä isältä." Ribute lupasi. Nuoret kävelivät metsän läpi hiljaisuuden vallitessa.
Ributea alkoi jo hieman ramaista ja hän haukotteli makeasti. "Pidän sinusta." Dimar paukautti rikkoen hiljaisuuden. "Mitä?" tyttö ähkäisi ja yskähti koska oli vahingossa vetänyt kuolaa henkeensä.
"Minä pidän sinusta. Minulla ei ole oikein koskaan ollut ystäviä. Useimmat ihmiset ärsyttävät minua tai minä heitä. Ärsytänkö minä sinua?" nuorukainen kysyi Ributelta joka hieroi kirveltävää kurkkuaan.
"No, joskus. Mutta minäkin olen aika temperamenttinen. Kyllä minäkin sinusta pidän." tyttö sopersi ja hymyili Dimarille hämillään. Nuori mies hymyili Ributelle iloisesti.
Pian kotitalo näkyikin edessä päin ja kaksikko hiipi hiljaa sisälle. "Nähdään aamulla." Ribute supisi ja livahti huoneeseensa.

Kommentit ois kivoja... ^^

10. Elämän ihmeitä

"Ulmita synnyttää!" isoäiti vastasi hätäisesti kantaen vesiastiaa vierashuonetta kohti. Dimar ryntäsi isoäidin perään.
"Onko jotakin mitä minä voin tehdä?" Ribute kysyi äidiltään joka istui Ulmitan vierellä kertoen milloin saa ponnistaa.
"Tuo lisää pyyhkeitä." Lica pyysi ja Ribute ryntäsi hakemaan mitä pyydettiin. Ribute ehti juuri ojentaa pyyhkeet äidilleen kun yksi elämän suurista ihmeistä tapahtui.
Korvia vihlova itku täytti huoneen. "Onneksi olkoon! Saitte komean pienen pojan!" isoäiti iloitsi antaessaan parkuvan lapsen äitinsä syliin. "Onpas potra poika!" isoäiti kehaisi.
Ulmita hymyili onnellisena. "Onnea kultaseni, sait pikkuveljen." Ulmita hymyili esikoiselleen. "Haluaisitko pidellä häntä?" Ulmita kysyi. "Se olisi mukavaa." Dimar vastasi hieman hämillään.
"Tue hänen päätänsä." Ulmita neuvoi nostaessaan pienokaisen Dimarin syliin. Ributen sydän oli pakahtua hänen katsellessaan tuota näkyä.
Dimar hymyili silmät säteillen kun pieni vauva pälyili häntä uteliaana vastasyntyneen siniset silmät loistaen.
"Äiti. Minä olen isoveli!" Dimar tokaisi innoissaan. "Niin olet. Ja tulet varmasti olemaan maailman paras sellainen!" Ulmita vastasi silmät onnesta vettyen.
"En ole nähnyt sinua noin onnellisena sen jälkeen kun viimeksi näit isäsi." Ulmita sanoi. "Äiti, voisimmeko me antaa hänelle nimeksi Hanek? Isän mukaan." Dimar kysyi.
"Loistava idea rakkaani! Hänestä tulee Hanek." Ulmita lupasi. Dimar hymyili hymyä jota Ribute ei uskonut koskaan häneltä näkevänsä. "Eikö olekin suloinen?" Dimar kysyi kääntyen Ributen puoleen.
"Todella ihana!" Ribute vastasi hymyillen kauneimpaa hymyään minkä hän osasi.
"Tiedätkä mikä päivä on huomenna isä?" Mercus karjaisi pamauttaen kotiovensa kiinni. "Tiedän tiedän, mutta katsohan tänne." Nazar kehotti.
"No mitä siellä nyt..." Mercus aloitti mutta hiljeni nähdessään pienen hieman kiemurtelevan käärön Dimarin sylissä. "Miten hienoa!" Mercus huudahti ja riensi katsomaan vastasyntynyttä.
"Hän on varmasti poika. On niin komean näköinen." Mercus tokaisi Dimarille. "Niin on. Minulla on pikkuveli!" Dimar vastasi innoissaan. Hänen hymynsä yllätti Mercuksenkin todenteolla.
Oli jo myöhä ja Ribute oli kovin väsynyt. "Minä menen nukkumaan. Onnea vielä kerran teille!" Ribute onnitteli ja poistui sitten huoneesta. Hän meni omaan huoneeseensa ja riisuutui.
"Oli kyllä hieno päätös päivälle." hän totesi itsekseen ennen kuin nukahti.

"Paljon onnea vaan! Paljon onnea vaan! Paljon onnea Ribute, paljon onnea vaan!" kajahti huuto Ributen unien sekaan.
Hän avasi silmänsä ja näki edessään koko perheensä, sekä Dimarin, Ulmitan ja pienen Hanek-vauvan. "Kiitos." Ribute hymähti hieroen silmiään.
"Miten sinä olet jo hereillä?" Ribute kysyi ihmeissään Mercukselta joka usein nukkui melkein iltapäivään saakka. "Isä lupasi opettaa minulle miekkailua ja jousiammuntaa heti kun herään." Mercus virnisti.
Ribute pudisti päätään. "No niin nuoret, nyt herkkupöytään!" isoäiti hoputti Ributen pukiessa housuja jalkaansa. Keittiöstä leijailli hurmaava tuoksu.
Pöytään oli katettu suuri täytekakku, leivonnaisia ja pipareita oli vaikka koko kylän tarpeiksi. Kaikki istuutuivat pöytään ja Mercus sekä pieni Jilan lohkaisivat itselleen suuren palan kakkua.
Ributea nauratti katsoa heidän kermaisia naamojaan. Myös pikkuinen Sani natusti hieman piparia. Ribute otti itselleen palan vastustamattoman näköistä murukakkua.
Hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat varmasti maailman parhaita ruuantekijöitä.
"Isä joko mennään?" Mercus kyseli malttamattomasti. "Syö nyt ensin. Eikä vatsa täynnä jaksa miekkailla."  Nazar puuskahti suu täynnä kakkua. "Kiitos herkullisesta ruuasta." Ribute kiitti ja nousi pöydästä.
"Mihin sinä menet?" isoäiti kysyi. "Metsään. Karhu kutsui minut." Ribute vastasi. "Ahaa, faunaborin taitosi ovat nyt kypsyneet." isoäiti hymyili. "Niin on." Ribute vastasi hymyillen takaisin.
"Pidä hauskaa kultaseni." isoäiti toivotti kun Ribute lähti ulos. Kävellessään hän huomasi kylän pienellä hautausmaalla kolme kohollaan olevaa kumparetta jotka olivat kukkia tulvillaan.
Tänään oli pidetty symboliset hautajaiset krokkuksien kynsiin jääneille miehille. Omaisten olisi helpompaa jos heillä olisi joku paikka missä käydä muistelemassa läheisiään vaikka heistä ei mitään jäljelle jäänytkään.
Ajatus krokkuksista puistatti Ributea.
Ributea hieman ihmetytti miksi Mimfer kutsui hänet metsään. Hän oli kuitenkin innoissaan menossa tapaamaan karhua. Tyttö pysähtyi paikkaan jossa oli nähnyt karhun aijemmin.
Puskasta kuului rapinaa. "Hei Ribute, seuraa perässä." kuului mörisevä ääni joka kuului Mimferille. "Hauska tavata jälleen Mimfer." Ribute tervehti lähtien kävelemään karhun jäljessä.
Mimfer vei hänet syvälle metsässä olevalle aukiolle jolle oli kokoontunut runsaasti kaikkia metsän eläimiä. "Tässä on sankarimme!" Mimfer ilmoitti heidän saavuttuaan paikalle.
Paikalla oli jäniksiä, lintuja, oravia, hiiriä, peuroja, mäyriä ja paljon muitakin eläimiä, ja kaikki heistä tutkailivat Ributea uteliaina. "Sinä olet siis nykyinen faunabor?" yksi peuroista kysyi.
"Kyllä, taidan olla." Ribute vastasi hieman ujosti. "Mukavaa että viimein on joku ihminen joka taistelee myös meidän puolestamme." peura iloitsi.
Ribute saatettiin paikalle jolle oli aseteltu runsaasti marjoja sekä muita metsän herkkuja. Onneksi Ribute ei ollut ahminut vatsaansa täyteen kotona niin hän jaksaisi syödä myös hieman eläinten tuomia herkkuja.
Kaikki eläimet tutkailivat Ributea tarkasti. "Hei, minun nimeni on Nubu." sanoi Ributen vierelle ilmestynyt pieni suden pentu. "No hei Nubu, hauska tavata." Ribute hymyili suloiselle pennulle.
"Voisistko rapsuttaa minua korvasta kun en itse oikein taivu?" Nubu kysyi Ributelta hieman ujosti. "Totta kai voin." Ribute lupautui ja alkoi rapsuttaa Nubua korvasta.
Ributen ympärille alkoi ilmestyä useampia pieniä susia rapsutuksia kerjäämään ja pian tytöllä oli kädet täynnä töitä.
"Noh lapset, antakaa Ributen olla rauhassa. Tänään on sentään hänen juhlansa!" valkoinen susi sanoi istahtaen Ributen eteen.
"Hei Ribute, olen Tamira, laumani alfanaaras." kaunis valkoturkkinen susi esitteli itsensä ja tarjosi tassuaan. "Te ihmiset usein teette näin, ettekös?" Tamira kysyi.
"Totta. Erittäin hauska tavata sinut Tamira." Ribute sanoi kätellen sutta sydämellisesti. "Hyvä juhlaväki." kuului Mimferin matala ääni.
"Me olemme kokoontuneet tänään tänne toivottamaan uusi faunabor tervetulleeksi sekä juhlimaan hänen syntymäpäiväänsä." hän kertoi kaikkien kuunnellessa.
Ribute hymyili hämillään kaikkien kääntyessä katsomaan häneen päin. "Ja nyt hyvät ystävät, syödään!" Mimfer ilmoitti saaden kaikki ryntäämään ruuan kimppuun.
Ribute söi muutamia herkullisia marjoja ja yrttejä joita oli tuotu tarjolle mutta enempää hän ei jaksanut. Linnut lauloivat ja Ributelle kerrottiin jännittäviä tarinoita.
Hänellä oli todella hyvä mieli koska hän oli aina pitänyt eläimistä, nyt hän pystyi juttelemaan niiden kanssa kuin keiden tahansa. Aika kului todella nopeasti ja päivä alkoi kääntyä iltaa kohden.
"Anteeksi mutta minun täytyy nyt varmaan lähteä ettei perheeni huolestu." Ribute kertoi uusille ystävilleen. "Jos ikinä tarvitsette apuani jossain, olen kylässä." Ribute lupasi.
"Tiedät myös mistä meidät löytää." Mimfer hymyili. "Kiitos teille, minulla oli todella kivaa!" Ribute kiitti lähtiessään.
Ribute näki isänsä opettavan kaksosveljelleen jousiammuntaa saapuessaan kylään. "Miten menee Mercus?" Ribute kysyi veljeltään joka keskittyi tekemiseensä täysillä.
"Ihan hyvin." hän vastasi ja vapautti nuolen. Se viuhui kovaa vauhtia maalitaulua kohti ja osui sen reunaan. "Sehän meni hyvin." Nazar kehaisi poikaansa joka hymyili ylpeänä.
"Isä, saisinko minä koittaa?" Ribute kysyi. "No eihän meillä ole ollut tapana että naiset ampuvat jousella tai miekkailevat." Nazar vastasi ihmeissään.
"Ei kai se sentään tähtiin ole kirjoitettu!" Ribute kivahti hieman ärsyyntyneenä. "No, olkoon nyt sitten. Mercus, anna ase siskollesi." Nazar myöntyi.
"Et sinä kuitenkaan saa jousta edes jännitettyä." Mercus kiusoitteli siskoaan. "Älä aliarvioi minua!" Ribute hermostui veljelleen. Hän otti jousipyssyn ja laittoi nuolen sille.
Tyttö hengitti pari kertaa syvään ja jännitti sitten jousen. Mercus katsoi suu auki siskonsa ampuessa nuolen joka lensi suoraan keskelle maalitaulua. "Aloittelijan tuuria." Mercus tuhahti vähättelevästi.
"Haluatko että teen saman uudestaan?" Ribute kysyi tyynen rauhallisesti veljeltään. "Et varmasti pysty!" Mercus vakuutti. Dimarkin oli saapunut paikalle katsomaan mitä oli menossa.
Ribute vilkaisi nopeasti mieheen päin joka hymyili hänelle hieman. Ei niin että muut olisivat sen huomanneet, mutta Ribute tiesi Dimarin rohkaisevan häntä.
"Saanko isä ampua vielä toisen nuolen?" Ribute kysyi. "Ammu vain." Nazar vastasi hieroen leukaansa. Hän teki aina niin kun pohti jotakin. Ribute laittoi nuolen kohdalleen ja sulki sitten silmänsä.
Hän tunsi puun lämmön kädessään, aivan kuin ase olisi sykkinyt hieman. Tyttö hengitti ja jännitti jousen. Hän keskitti kaikki ajatuksensa maalitauluun ja vapautti sitten jousen.
Ilmassa viuhuen nuoli sinkaisi suoraan keskelle maalitaulua, vain muutaman millin päähän edellisestä nuolesta. Ribute katsahti Dimariin joka nyökkäsi hänelle.
"Mitäs sanotte?" Ribute huudahti ja iski aseen järkyttyneen veljensä käteen. "Olet luonnon lahjakkuus." kaksosten isä huoahti päästään pyörällä. "Olenkohan sitä myös miekkailussa?" Ribute kysyi virnistäen isältään. "Ribute, tule tänne. Minulla on asiaa." Dimar kysyi ennen kuin Nazar ehti vastata tyttärensä kysymykseen. "No, koitetaan sitä sitten joskus nyöhemmin." Nazar sanoi Ributelle ehkä hieman helpottuneen kuuloisena. "Ammuinko hyvin? Mihin me olemme muuten menossa?" Ribute kyseli Dimarin johdattaessa tyttöä kauempana olevan kukkulan luokse. "Ammuit hyvin. Kohta näet." Dimar vastasi lyhyesti.
Ribute päätti olla kyselemättä enempää tietäen että Dimarilta oli turha kysellä mitään jos hän ei ollut juttu tuulella. Heidän saavuttuaan kukkulan juurelle Dimar käveli pois polulta, kohti kivikkoa.
"Odota tässä." hän käski ja katosi sitten Ributen näkyvistä. Ribute katseli taivalle. Siellä näkyi jo muutama tähti. Samassa hän huomasi Dimarin kävelevän takaisin päin kantaen jotain pitkää, silkkiliinaan käärittyä esinettä. "Hyvää syntymäpäivää." hän mutisi tuskin kuuluvasti ojentaen esineen Ributelle. "Kiitos." tyttö kiitti ihmeissään. Hän veti kevyesti silkkiliinan pois esineen päältä. Tytön suu loksahti hämmästyksestä auki.
Ribute piti käsissään kauniisti työstettyä miekkaa jonka terään oli kirjailtu jotakin tuntematonta tekstiä. Sen kahvaan oli upotettu viisi jalokiveä. Sininen, punainen, vihreä, kirkas sekä violetti.
"Mistä olet saanut tämän? Miksi annat tämän minulle?" Ribute sopersi tuijottaen kaunista asetta kuin lumoutuneena.
"Kotona Kaborissa, naapurissamme asui vanha, hieman höpsähtänyt nainen. Kun olin pieni, tykkäsin vierailla hänen luonaan koska hän kertoi aina todella jännittäviä tarinoita.
Kun täytin 17-vuotta, hän antoi minulle tämän miekan ja sanoi 'Kun tapaat tytön joka täyttää 17-vuotta syksyllä, hänen hiuksensa ovat pitkät kuin villi joki ja hänen silmänsä säihkyvät kuin taivaan tähdet,
anna tämä miekka hänelle.' Lupasin tehdä niin. Olet ensimmäinen kuvaukseen sopiva henkilö. Joten, ole hyvä vaan." Dimar selvensi asiaa yllättyneelle Ributelle.
Tyttö punastui. "Tämä on upea." Ribute henkäisi ihastuneena.
"Kiitos!" tyttö kiljahti ja syöksyi Dimarin kaulaan.
"Kiva että pidät siitä." Dimar hymyili huomaamattomasti, rutistaen tyttöä itseään vasten.

9. Harjoitus tekee mestarin

"Ribute, tule mukaani ja kutsu kaikki koolle. Minä menen Boubin puheille." isoäiti sanoi
"Pärjäätkö sinä täällä, Diumpor?" Fhina kysyi lentävältä yksisarviselta. "Minun on täällä oikein hyvä. Kiitos sinulle kaikesta Pikku Fhina." Diumpor vastasi.
"Älä kiittele minua. Lepää nyt." Fhina kehotti ja lähti Ributen kanssa ladosta. Ribute kiiruhti kylän keskellä kasvavan suuren puun luokse.
Puu oli todella vanha ja siinä sanottiin asuvan kylää suojeleva henki. Puun yhdessä oksassa roikkui torvi johon oli tarkoitus puhaltaa jos haluttiin kaikkien kyläläisten saapuvan koolle.
Torvi oli metallia ja siihen oli kaiverrettu joitakin merkkejä. Ribute nosti torven huulelleen ja puhalsi. Syvä, matala ääni kajahti ilmoille ja ihmiset kääntyivät katsomaan Ributea kohti.
Tyttöä hieman nolostutti mutta nyt oli tosi kyseessä. Kodeissaan olevat ihmiset tulivat ulos ja kaikki alkoivat kerääntyä puun ympärille. "Ribute mitä tapahtuu?" joku kyläläisistä kysyi.
"Odottakaa, kohta kaikki selviää." tyttö sanoi. Hän ei oikein itsekkään tiennyt mitä tulemaan piti.
Kaikki olivat saapuneet koolle kun kylän Viisas saapui paikalle siskonsa kanssa.
"Rauhoittukaa hyvät ihmiset." Viisas pyysi ja ihmiset hiljentyivät kiinnostuneina. "Rakkaat kyläläiset." isoäiti aloitti.
"Kuten olette luultavasti huomanneet, useita omituisia ja hirveitä asioita on tapahtunut lähiaikoina."
Ihmiset alkoivat jutella keskenään Fhinan sanojen vaikutuksesta. "Asiat ovat nyt niin" isoäiti aloitti kovemmalla äänellä saadakseen kyläläisten huomion takaisin
"Että kylään on julistettava hätätila."
Nyt kyläläiset alkoivat kohista todenteolla ja lievää hysteriaakin oli havaittavissa. "Rauhoittukaa!" Viisas huusi.
"Pyydän että tämän kylän kaksi aarnikotkaratsastajaa Wyar ja Okudi alkavat vartioida kylän ympäristöä ilmasta käsin. Vanhempien on myös vahdittava pieniä lapsiaan nyt entistä tarkemmin. Ei hätäillä, kaikki on vielä hyvin." Viisaan sana "vielä" jäi kaikumaan ikävästi Ributen korviin.
Wyar ja Okudi puhalsivat kaulassaan roikkuviin pilleihin ja lähes välittömästi taivaalta alkoi kuulua kiljaisuja. Kaksi aarnikotkaa laskeutui kylän keskelle.
Niiden silmät loistivat oveluutta ja viisautta, sulat sädehtivät auringonvalossa ja leijonan jalat polkivat malttamattomana maata. Miehet hyppäsivät kotkiensa selkään ja kiitivät nopeasti kohti korkeuksia.
Ihmiset hajaantuivat kylän keskustasta kotejaan kohti. Kun kukaan ei kiinnittänyt huomiota Ributeen, hän luikahti metsään.
"Miksi kaikki menee ihan pieleen!" tyttö kiljui. Hän putosi polvilleen maahan ja alkoi itkeä.
"Älä itke tyttö." kuului matala ääni hänen viereltään. Ribute kohotti katseensa ja näki valtavan ruskean karhun.
Hän säpsähti ja kavahti taakse päin. "Ei sinun tarvitse minua pelätä. Olet faunabor. Kukaan itseään kunnioittava eläin ei vahingoita faunaboria." karhu sanoi.
Ribute pyyhki kyyneleensä ja nousi seisomaan. "Eli sinä siis ymmärrät puhettani?" tyttö kysyi vielä varmuudeksi.
"Kyllä." karhu vastasi. "Taitoni on siis kehittynyt kokonaan. Johtuuko se siitä että täytän huomenna 17?" Ribute kysyi karhulta.
"Voi johtuakin. Mikä sinulla on hätänä Ribute? Itkit niin loduttomasti." karhu uteli. "Mistä tiedät nimeni?" Ribute kysyi ihmeissään.
"Metsän eläimet ovat puhuneet sinusta siitä asti kun synnyit. Olet aina eläinten puolella ja niin kovin kiltti niille." karhu sanoi
"Kiva kuulla." Ribute hymyili "Minä olen surullinen koska maailma jonka tunsin on mennyt aivan sekaisin." tyttö huokaisi ja pyyhkäisi silmiään.
"Mikä sinun nimesi muuten on?" Ribute kysyi karhulta. "Olen Mimfer. Niin Ribute, ajat muuttuvat." Mimfer huokaisi. "Huomenna kun sinulla on syntymäpäivä, tulehan käymään täällä metsässä." Mimfer pyysi.
Ribute ihmetteli ehdotusta mutta suostui. "Alkaa olla jo myöhä. Menen takaisin kylään etteivät vanhempani huolestu." Ribute sanoi.
"Hyvä! Huomenna nähdään!" Mimfer huikkasi ja lähti juoksemaan syvälle metsään. Kävellessään metsäpolkua pitkin Ribute näki Dimarin kävelevän häntä vastaan.
"Miten jalkasi ja kylkesi voivat?" mies kysyi päästyään Ributen kohdalle. "Ihan hyvin." tyttö vastasi.
"Hyvä. Tule sitten perässä." Dimar käski. "Ei, kun minun pitäisi" Ribute aikoi sanoa
"Ei mutinoita!" Dimar murahti. Ribute ei juuri nyt jaksanut väitellä joten hän seurasi mukinoimatta.
"Mihin viet minua?" hän kysyi kun he olivat kävelleet syvemmälle metsään jonkin aikaa.
"Olemme ihan kohta perillä." Dimar sanoi eikä sen jälkeen pukahtanutkaan vaikka Ribute yritti kysellä tältä enemmän tietoja.
"Perillä." mies sanoi. Ributen edessä oli metsän antimista rakennettu jonkinlainen kuntorata. "Miksi toit minut tänne?" tyttö kysyi nenäänsä nyrpistäen.
"Jos aiot kunnon soturiksi sinun täytyy olla kestävä. Olen rakentanut tämän lähinnä itseäni varten mutta ajattelin että voisin esitellä sen sinullekin." Dimar selitti.
"Aloittakaamme tästä." Dimar sanoi juhlallisesti ja osoitti kahden puun varassa roikkuvaa pitkää keppiä. Ribute katsoi hökkeliä ihmeissään.
"Tämä parantaa tasapainoasi. Nouse pölkyn päälle." Dimar neuvoi. Tyttö nousi puupölkyn päälle seisomaan. Dimar kiipesi toisessa päässä olevan pölkyn päälle.
"Nyt astu ohuelle kepille ja kävele minua vastaan." Ribute teki työtä käskettyä. Keppi oli niin kapea että hänen piti keskittyä todella paljon, ja kaiken lisäksi se oli vielä liukaskin.
"Miten minun pitäisi muka kävellä tätä pitkin!" Ribute kivahti vastausta saamatta. Ribute päätti kuitenkin yrittää kävellä keppiä pitkin. Kun Dimar ja Ribute olivat toisiaan vastapäätä he pysähtyivät.
"Koita nyt pysyä tasapainossa kun minä häiritsen keskittymiskykyäsi." Dimar sanoi alkaen huitoa käsillään Ributen ympärillä. Tyttö heilui ja horjui mutta pysyi pystyssä.
Dimar sysäisi Ributea kevyesti käsivarresta mutta itsepintaisesti hän säilytti tasapainonsa. Dimar oli tönäisemässä hieman kovempaa mutta Ribute väisti. "Hienoa, olet oppinut jotain!" Dimar kehaisi.
"Nyt voit astua pois kepin päältä." hän sanoi.
"Olet luonnonlahjakkuus." Dimar totesi Ributelle. Vaikka toteamus olikin sanottu kylmästi kuten Dimarin oli tapana, ei Ribute voinut olla tuntematta itseään hieman ylpeäksi.
"Seuraavaksi tänne." Dimar osoitti. Ribute katsoi eri korkuisia puupölkkyjä jotka oli isketty maahan pystyyn erilaisten matkojen päähän toisistaan.
"Sinun on tarkoitus hyppiä pölkkyjen päälle kaatuamatta." Dimar sanoi näyttäen esimerkkiä. Hän nousi matalimman pölkyn päälle ja loikkasi kevyesti seuraavalle.
Kolmas oli jo hieman kauempana joten hän joutui ponnistamaan hieman lujempaa päästäkseen sille. Hän kuitenkin horjahti ja putosi maahan.
"Kuten huomaat, se ei ole hirveä helppoa." hän sanoi ja pyyhkäisi mutaa housuistaan. Ribute kiipesi ensimmäisen pölkyn päälle ja hengitti syvään säilyttääkseen tasapainonsa.
Hän tiesi että tasapainon säilyttämiseksi olisi hyvä tuijottaa yhtä pistettä. Hän keskitti katseensa seuraavaan pölkkyyn ja hyppäsi. Vähääkään horjumatta hän pääsi pölkyn päälle ja loikkasi sitten seuraavalle.
Tasapaino oli pettää mutta itsepintaisesti tyttö korjasi tilanteen heti. Neljäs pölkky oli jo melkoisen matkan päässä eikä Ribute meinannut uskaltaa hypätä.
Hän keräsi rohkeutensa ja ponnisti kaikin voimin eteen päin ja samalla vauhdilla heti viimeiselle pölkylle. Hän katsahti Dimariin joku tuijotti tyttöä silmät suurina.
"Sinulla on ilmiömäinen tasapaino!" mies hämmästeli ja hetkeksi aikaa kovan maskin takaa paljastui yllättynyt nuori mies. Ribute hymyili tyytyväisenä.
"Jatketaan." Dimar sanoi ja tympeä perusolemus oli taas palannut. "Mikä ihme tuo on?" Ribute kysyi katsoen kivien päälle kasattua risukasaa.
"Sinun pitää ryömiä sen ali osumatta oksiin." mies vastasi. "Minun vaatteeni likaantuvat ja menevät pilalle." Ribute nurisi.
"Ota ne sitten pois." Dimar vastasi vähät välittämättä mutta yllättyi huomatessaan Ributen kiskovan päällyspaitaa ja housujaan pois päältään. "Pidä näitä!" Ribute tuhahti ja mätkäisi vaatteensa Dimarin syliin.
Tyttö polvistui ja kurkisti risukasan alle. Maan ja oksien väliin jäävä rako oli ehkä kolmisenkymmentä senttiä. "Minä näytän sinulle." tyttö sihisi itsekseen ja lähti ryömimään oksien ali.
Maa oli kylmä ja pienet kivet raapivat hänen jalkojaan. Risut repivät ja tarttuivat hänen pitkiin hiuksiinsa. Siltikin hän vain hipaisi risukattoa muutaman kerran.
"Oletko nyt tyytyväinen?" tyttö kivahti Dimarille rapsiessaan hiekkaa ja oksia päältään. "En, vielä on yksi este jäljellä." Dimar tokaisi.
Ribute helli päässään mielikuvaa miehen kuristamisesta mutta hillitsi itsensä ja tempaisi vaatteensa miehen sylistä. Sukkelasti tyttö pukeutui ja seurasi Dimaria.
Kohta hänen edessään kohosi nelisen metriä korkea, pystyyn nostettu puun runko. Sen sivuihin oli hakattu reikiä ja niihin oli työnnetty tukevasti oksia.
"Tässä katsotaan sinun käsivoimiasi." Dimar selitti. "Jalkoja ei saa käyttää, vaan ylös on kohottava näin." Dimar alkoi kavuta oksia pitkin pelkkiä käsiään käyttäen.
Ribute katsoi touhua kauhuissaan. "Selvä!" hän tokaisi näyttämättä pelkoaan Dimarille. Tyttö tarttui alimpina oleviin oksiin ja alkoi kavuta ylös.
"Tämähän on helppoa!" hän ajatteli mutta jo parin oksan jälkeen hänen käsiään pakotti aivan valtavasti.
Hänestä tuntui että hänen kämmenensä olisivat olleet tulessa ja että hänen käsivarsiensa sisällä olisi ollut kumilanka joka napsahtaisi poikki aivan näillä minuuteilla.
Kädet täristen hän hilasi itseään kohti seuraavaa oksaa mutta hänen voimansa pettivät ja hän putosi. Juuri ennen kuin tyttö ehti mätkähtää maahan, nappasi Dimar hänestä kiinni.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi katsoen Ributen punoittavia käsiä. "Selviän kyllä." tämä vastasi. "Selvä. Tämän päivän harjoittelu olikin sitten tässä." Dimar tokaisi.
"Vietätkö huomenna syntymäpäivä juhlat?" Dimar kysyi Ributelta joka puhalteli polttavia käsiään. "Mistä sinä tiedät että minulla on synttärit?" tyttö kysyi silmät pyöreinä.
"Kaksosveljesi ei ole muuta tehnytkään kun höpöttänyt siitä kuinka hän pääsee metsälle ja aarnikotkia tapaamaan." Dimar tuhahti ärsyyntyneenä.
"En ajatellut pitää. Tulen vain huomenna käymään täällä metsässä." tyttö vastasi. "Mitä sinä täällä teet?" Dimar puuskahti.
"Uusi ystäväni Mimfer kutsui minut." Ribute vastasi kuin kyse olisi ollut kenestä tahansa.
"Kuka on Mimfer? En ole kuullut hänestä aijemmin." Dimar uteli. "Hän on karhu. Oletko mustasukkainen?" Ribute ilkkui.
"En todellakaan! Varsinkaan millekkään karhulle!" Dimar rähähti. Ributea nauratti.
Kaksikko lähti kävelemään kylää kohti. Heidän päästyään Ributen kotiovelle, sisältä kuului naisen huutoa.
"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Ribute huudahti rynnäten sisälle Dimar kannoillaan.
 

Ja jatkoa taas joskus... ^^
 

8. Vanha ystävä

Siellä makasi yksisarvinen jolla oli siivet. Ne olivat nyt verestä punaiset ja hieman repaleiset.
Eläimen sarvi hohti kaikkia värejä mitä kuvitella saattoi. Ribute käveli varovasti sen vierelle.
"Mitä sinulle on käynyt?" Ribute henkäisi nähdessään eläimen olevan täynnä syviä haavoja. "Krokkukset hyökkäsivät kimppuni." lentävä yksisarvinen vastasi yllättäen.
Ribute säpsähti. "Ymmärrät puhettani?" tyttö änkytti.
"Kyllä. Olet ilmeisesti faunabor, koska ymmärsit puhettani vaikka en edes puhunut ihmisten kieltä. Me lentävät yksisarviset osaamme puhua myös ihmisten kieltä." se selitti.
"Verenhukkani on suuri. Luultavasti kuolen." hevonen sanoi tyynesti. "Et kuole jos se minusta riippuu! Dimar, hae isoäiti!" Ribute komensi ja nuorukainen pinkaisi matkaan.
Ribute riisui päällimmäisen paidan päältään ja alkoi repiä siitä palasia.
"Ei sinun olisi tarvinut." lentävä yksisarvinen sanoi tytölle. "Lepää nyt vain." Ribute kehotti ja alkoi sitoa eläimen haavoja paitansa suikaleilla.
Tytön korviin kantautui askeleita ja puheen sorinaa. "Nyt olet hyvissä käsissä. Dimar ja isoäitini tulevat." Ribute sanoi lentävälle yksisarviselle. "Täällä!" tyttö huusi ja huiskutti kättään.
"Mikä nyt on niin suuri hätä ettei ehdi selittää?" Ribute kuuli isoäidin utelevan Dimarilta ihmeissään. "Hei kultase..." isoäiti ehti aloittaa mutta huomasi samassa loukkaantuneen eläimen.
"Diumpor, sinäkö siinä?" isoäiti kysyi hiljaa. "Pikku Fhina, oletko se sinä?" Diumpor innostui yrittäen nostaa päätään.
"Kyllä se olen minä, tosin en enää niin pikkuisena. Älä rasita itseasi rakas ystäväni!" isoäiti kehotti kiiruhtaen Diumporin vierelle.
"Mitä sinulle on käynyt?" isoäiti kysyi pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastaan. "Krokkukset. Ne ovat palanneet. Voi miten mukava tavata sinua." Diumpor sanoi hieman korskuvalla ihmisten kielellä.
Dimar näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen. "Dimar ja Ribute. Menkää heti kylään ja laittakaa Ghagrokselle kärrit perään. Pyytäkää myös Nazar ja joku muu kylän miehistä mukaan. Viemme Diumporin kylään!" isoäiti käskytti ja nuoret tekivät työtä käskettyä

"Joko uskot?" Ribute kysyi voitonriemuisesti heidän hölkätessään kylää kohden. "En voi muutakaan." Dimar tuhahti.
Ribute ei ollut varma uskoiko itsekkään. "Minä haen Ghagroksen, ota sinä kärrit vajasta." Ribute huusi Dimarille juostessaan hakemaan hevostaan.
"Oletko kunnossa, jaksatko auttaa?" Ribute kysyi hevoselta päästyään tämän vierelle. "Kyllä minä jaksan sinua auttaa. Olet tehnyt kaikkeni minun eteeni." Ghagros vastasi.
"Nyt ymmärrän sinuakin!" Ribute kiljahti pelästyneenä. "No sepä hyvä. Taitosi kehittyvät Ribute." Ghagros hörähti iloisesti.
"Tule, mennään nopeasti hakemaan isä!" Ribute sanoi ja lähti juoksemaan Ghagros vierellään kotiaan kohti. Dimar oli ottanut kärrit vajasta ja vetänyt ne talon oven eteen.
"Isä, tule ulos!" Ribute huusi oven raosta. "Mikä hätänä, oletteko lähdössä retkelle?" Nazar kysyi ihmeissään katsoen kärrejä ja Ghagrosta jotka seisoivat hänen edessään.
"Ei, pyydä joku toinenkin voimakas mies mukaan, nopeasti!" Ribute hoputti isäänsä. Nazar katsoi tytärtään ihmeissään mutta asteli sitten viereisen talon ovelle ja koputti siihen.
"Hei ystäväiseni." kuului matala miesääni oven suusta. "Hei Tapdes, onko sinulla mitään tekemistä juuri nyt?" Nazar kysyi ystävältään. "Eipä oikeastaan, tarvitko apua jossain?" Tapdes kysyi.
"Tyttäreni pyysi minua ja jotakin toista vahvaa miestä tulemaan metsään. On kuulemma jokin hätänä." Nazar selitti. "No ei sitten aikailla vaan mennään!" Tapdes tokaisi ja kiskoi kengät jalkaansa.
Ribute oli valjastanut Ghagroksen kärrin eteen ja lähti jo juoksemaan edeltä kohti metsää muut perässään. "Ribute miksi olet ulkona vain pelkässä aluspaidassa?" Nazar kysyi ihmeissään.
"Isä, nyt ei ole aikaa typerille kysymyksille!" tyttö kivahti. Ghagros pärskähti tavalla joka kuulosti naurahdukselle.

"Tulkaa, tänne puiden väliin isä!" Ribute kehotti. Miesten suut loksahtivat auki heidän katseidensa osuessa Diumporiin.
"Nyt ei ole aikaa ällistellä!" isoäiti hoputti. "Nostakaa Diumpor kärriin!" hän käskytti Nazaria ja Tapdesi jotka tekivät työtä käskettyä. Isoäiti hyppäsi vikkelästi kärriin.
"Nazar ja Tapdes, tulkaa mukaan, enhän minä jaksa kylässäkään nostaa Diumporia pois kärristä." isoäiti sanoi.
Miehet kiipesivät kärriin isoäidin vierelle ja Ghagros lähti laukkaamaan kohti kylää.
Dimar ja Ribute kävelivät eteen päin hiljaisuuden vallitessa. Oli jo ilta ja ilma oli käynyt kylmäksi. Ribute tärisi aluspaidassaan niin että hampaat kalisivat.
"Onko sinulla kylmä?" Dimar kysyi. "No miltä näyttää." Ribute murahti. "Mitäs revit paitasi." mies vastasi hänelle.
Ributen päässä kiehui mutta hän sai pidettyä itsensä hiljaa. Onneksi kylään ei ollut pitkä matka.
Ribute ryntäsi sisään kotiinsa ja kipitti heti takan ääreen missä paloi pieni tuli. Hieman lämmiteltyään hän veti paidan päälleen ja kysyi äidiltään sitten: "Missä isoäiti on?"
"Hän on heinäladossa." Lica vastasi hämmentäen ruokaa padassa. Ulmita ompeli pientä paitaa pöydän äärellä. "Onpas kaunis paita." Ribute kehaisi.
"Oletko sitä mieltä? Se tulee vauvalle." Ulmita hymyili. "Oikein suloinen. Vauva pitää siitä varmasti." Ribute vakuutti. Dimar istuutui äitinsä viereen pöydän ääreen.
Hänestä välittämättä Ribute asteli ulos ja lähti kävelemään kohti heinälatoa. Hän avasi ladon oven ja raikas heinäntuoksu tulvahti hänen kasvoilleen.
Soihtu paloi seinällä ja valaisi isoäidin keskittyneet kasvot. Hän oli pyyhkinyt kaiken veren pois ystävänsä siivistä ja turkilta ja sitonut kaikki tämän haavat.
Jilan istui isoäidin vieressä ja tuijotti silmät selällään Diumporia. "Hei Ribute. Kiitos kun tulit hakemaan minua." isoäiti kiitti huomatessaan tytön astuvan latoon.
Ribute hymyili isoäidilleen ja istahti tämän vierelle. "Pikku Jilan näyttää aivan samalle kuin sinä pienenä." Diumpor sanoi isoäidille.
"Jilan on innoissaan saadessaan tavata sinut. Kerroin hänelle juuri tänään tarinan siitä kun tapasimme ensimmäistä kertaa." isoäiti kertoi Diumporille. Diumpor korskahti.
Hänen silmistään kuvastui väsymys ja halu kertoa jotakin isoäidille. Isoäiti vaistosi tämän. "Jilan, eiköhän olisi nukkumaan meno aika?" Fhina kehotti ja kuuliaisesti tyttö nousi ja lähti kävelemään kotia päin.
"Hyvää yötä!" hän toivotti iloisesti ja sulki oven perässään. "Sinä haluat kertoa minulle jotakin." isoäiti sanoi Diumporille. "Totta." Diumpor myönsi.
"Krokkukset ovat palanneet. Ne kiertelevät tässä lähialueella ja pelkäämpä että ne löytävät kohta kyläänne." Diumpor epäili huolestuneena.
"Pitäisikö minun kehottaa veljeäni laittamaan aarnikotkaratsastajat partioimaan kylän ympäristöä?" Fhina kysyi ystävältään.
"Se voisi olla viisasta." Diumpor vahvisti.
 

Kommentit ois ihan kivoja... ^^
 

7. Isoäiti tietää

"Et voi olla tosissasi`" Ribute kiljahti.
"En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Kaikki tarinat mitä olen kuullut täsmäsivät noiden hirviöiden ulkonäköön ja käytökseen." Nazar huokaisi. "Saimme sentään kamolkukkaa!"
isä tokaisi ja hymyili tyttärelleen veikeästi. Isän ilo ja se että hän ylipäätään oli hengissä, helpottivat Ributen oloa. Huomenna pidettäisiin kuolleiden miesten hautajaiset.
"Lepää nyt isä." Ribute sanoi astellessaan ulos vanhempiensa huoneesta. "Sen teen!" isä lupasi ja painoi heti silmänsä kiinni.
Keittiössä isoäiti jauhoi kamolkukkaa ja Lica yritti epäitoivoisesti saada Jilania syömään sitä. "Anna kun minä." vieressä istuva Mercus sanoi äidilleen ja nosti pikkusiskonsa syliin.
"Kopotikopotikop! Täältä tulee hevonen!" Mercus eläytyi rooliinsa ja sai kun saikin pienen siskonsa avaamaan suunsa vihreät silmät naurusta tuikkien.
"Olenko minä kertonut teille ikinä yksisarvisista jotka osaavat lentää?" isoäiti kysyi keskeyttäen kamolin jauhamisensa. "Et ole isoäiti, haluan kuulla!" Jilan innostui juuri kun Mercus oli saanut annettua tälle lusikallisen kukkalääkettä. Ovi pamahti ja Dimar asteli sisälle. Ulmita hymyili pojalleen joka istahti Ributen viereen pöydän ääreen.
"No minäpä kerron, mutta vain yhdellä ehdolla." isoäiti lupautui. "Millä ehdolla?" Jilan kysyi. "Jos syöt kiltisti kaiken kamolkukan." isoäiti sanoi napakasti. "Minä syön." Jilan suostui ja isoäiti alkoi kertoa.
"Kun minä olin pieni, suunnilleen sinun ikäisesi pikkuinen." isoäiti osoitti sanansa Jilanille. "Kerrottiin meille aina tarinoita lumoavan kauniista valkoisista hevosista joilla oli yksi sarvi ja siivet.
Niiden sarvet säihkyivät kaikissa väreissä mitä kuvitella saattoi ja siivet olivat pehmpeämpiä kuin pilvet ja lumihiutaleet yhteensä!"
"Ooh!" Jilan huokaisi innoissaan. Mercus ja Ribute naurahtivat. Dimar tuijotteli taas jonnekin tyhjyyteen. "Kerran kun minä olin keräämässä äidilleni kukkia kuulin siipien havinaa. Katsoin taakseni ja siinä se oli. Lentävä yksisarvinen. 'Hei, kuka sinä olet?' kysyin siltä ja se vastasi!
Aivan kuten aarnikotkaratsastaja voi puhua aarnikotkien kanssa olematta faunabor. Minä ymmärsin lentävän yksisarvisen puhetta. 'Olen Diumpor. Kuka sinä olet?' se kysyi minulta. 'Olen Fhina. Oletpa sinä kaunis heppa!' sanoin sille. En oikein ymmärtänyt mikä Diumpor oikein oli, olin niin pieni silloin." isoäiti kertoi hymyillen.
" 'Haluaisitko ratsastaa kanssani?' Diumpor kysyi minulta ja hetkeäkään epäröimättä suostuin. Diumpor kumartui niin että minun oli helppo kivuta sen selkään ja sitten mentiin!
Sen untuvanpehmoiset siivet löivät uskomattomalla voimalla ja lensimme yli maiden ja mantujen. Ihmiset alhaalla näyttivät kuin muurahaisilta heidän kuhistessan arkisissa askareissaan.
'Olitko keräämässä kukkasia?' Diumpor kysyi minulta. 'Kyllä olin. Tänään on äidin syntymäpäivä.' kerroin Diumporille. 'Haluaisitko viedä äidillesi oikein kauniita ja hyvän tuoksuisia kukkasia?' hän ehdotti
'Oi se olisi ihanaa!' vastasin hänelle. Laskeuduimme pian suurelle pellolle jossa kasvoi kauneimpia koskaan näkemiäni kukkia. Ne olivat kullan ja hopean värisiä ja tuoksuivat todella hyvälle.
Keräsin niitä kimpullisen ja menin sitten Diumporin luo. 'Mitä haluaisit minun tekevän vastapalvelukseksi tästä?' kysyin siltä kohteliaasti. 'En ole aikoihin tavannut noin hyvää ihmistä kuin sinä olet, pikku Fhina. Pelkästään se pitää minut onnellisena pitkän aikaa.' Diumpor sanoi. Olin hieman hämilläni siitä mitä hän sanoi. Diumpor vei minut takaisin sinne missä tapasimmekin ja lensi sitten tiehensä.
'Tapaamme vielä joskus!' hän huusi ja katosi sitten pilvien sekaan. Kun kerroin äidille mistä olin löytänyt niin kauniita kukkia ei hän uskonut minun tavanneen lentävää yksisarvista.
En oikeastaan tiedä itsekkään oliko se vain mielikuvitukseni tuotetta, mutta salaa vieläkin odotan tapaavani vanhan ystäväni, Diumporin, lentävän yksisarvisen. " isoäiti lopetti.
"Voinko minä tavata Diumporin jos hän tulee sinua katsomaan?" Jilan kysyi sydän melkein pakahtuen innosta. "Totta kai voit pienoinen." isoäiti lupasi ja pörrötti tytön tukkaa.
Huomaamattaan pieni Jilan oli syönyt kaiken kamolkukan kuunnellessaan isoäitinsä tarinaa. Ribute hymyili itsekseen ja nousi ylös. "Menen katsomaan miten Ghagros voi." Ribute sanoi mennessään ulos.
Hän juoksi niitylle hevosensa luo. Ghagros seisoi jo ja näytti muutenkin olevan paranemaan päin. "Jumalille kiitos." Ribute mumisi sivellen hevosensa kaulaa.
Hän näki Dimarin kävelevän heidän luokseen niitylle. "Nyt sentään tulit niin että sinut näkee." Ribute tuhahti hänelle. "Uskoitko tuohon isoäitisi tarinaan?" Dimar kysyi Ributen naljailusta välittämättä.
"Totta kai uskon! Isoäiti ei koskaan valehtele!" Ribute kivahti. "Niimpä niin." Dimar huoahti ja vieressään olevan kiven päälle istumaan. Hän liikutteli loukkaantunutta kättään joka oli osoittanut suuria parantumisen merkkejä. "Parantavat yriti isoäitisi kyllä tietää. Käteni on melkein terve näin lyhyen ajan sisällä ja olin varma että hevosesi kuolee. Ja nyt se jo seisoo." Dimar totesi Ributelle joka nosti kaivosta hevosille vettä. Laitumella oli enää kymmenen hevosta Ghagroksen lisäksi. Muut olivat jääneet Nazarin ja muiden kylän miesten kimppuun hyökänneiden olentojen kynsiin. "Väitätkö että isoäiti valehtelee?" Ribute huusi vihaisena. "No en, mutta hän on ollut pieni, ehkä hän vain kuvitteli. Kuka nyt uskoo lentäviin yksisarvisiin?" Dimar naurahti pilkallisesti. "Entä jos minä uskon? Häivy silmistäni, olet ärsyttävä!" Ribute kiljaisi Dimarille joka nousi mitään sanomatta ja lähti kävelemään kohti metsää.
"Että osaa pistää vihaksi! Herra kaikkitietävä ilmestyy tänne arvostelemaan kaikkea mikä minulle on tärkeää!" Ribute kihisi raivosta puhuen ääneen.
Hän istahti kaivoin viereen ja pesi kasvonsa sen hyytävällä vedellä. Tyttö katseli kuinka Ghagros lepäsi muiden hevosten keskellä, aivan kuin muut olisivat suojelleet ettei sille kävisi enää mitään pahaa.
Ribute kuuli jonkun juoksevan luokseen, "Ribute, tule äkkiä!" Dimar huohotti hengästyneenä. Hän oli selvästikin juossut niin kovaa kuin ikinä pääsee. "Mitä on tapahtunut?" Ribute kysyi unohtaen vihansa.
"Ei ole aikaa, ala tulla!" mies komensi. Ribute lähti juoksemaan hänen perässään kohti metsää. Dimar juoksi todella lujaa eikä Ribute ollut pysyä perässä.
Hänen kylkeään ja polveaan pakotti. "Odota, mihin meillä on näin kiire?" Ribute kysyi edessään pinkovalta nuorukaiselta. "Lopeta kysely ja tule, meillä on kiire!" tämä vastasi.
Dimar johdatti tytön syvälle metsään ja pysähtyi äkkiä. "Katso tuonne." hän osoitti puiden välistä. Ributen suu loksahti auki.
 

Tällänen pätkä :))
 

Typerää.
Tässä teille pikku tarina

Kylmä tuuli pöllytti lunta ilmassa kinostaen sen suuriksi valkoiksi dyyneiksi.
"Äiti! Äiti, älä mene vielä! Jää vielä hetkeksi." kuului aneleva ääni, ja samassa lukiasan takaa kömpi esiin suuri,
luurangoksi laihtunut jääkarhu. "Konobo rakas, minun on mentävä." langanlaiha jääkarhu huokaisi.
"Malida siskosi menehtyi jo, en halua että sinun käy samoin." jääkarhu sanoi pienelle valkoiselle pallerolle joka paarusti hänen perässään.
Äiti jääkarhun oli joka päivä lähdettävä kauemmas ruokaa etsimään.

Jää oli heikkoa ja väheni päivittäin. Äidin piti uida yhä pidempiä matkoja löytääkseen jäälauttoja ja mahdollisia hylkeiden hengityspaikkoja.

"Minun on niin kurja olla yksin. Malidan lähdöstäkin on jo niin kauan etten edes muista miltä hän näytti." pieni Konobo vinkaisi.
"Malidan on nyt hyvä olla, älä hänestä huolehdi tähtöseni." äiti sanoi pikkuiselleen.
Konobo katsoi äitiään hiilenmustilla silmillään. Äidin tuuhea turkki näytti valtavan suurelle hänen laihtuneella varrellaan.
Hänen kylkiluunsa pistivät inhottavasti läpi paksun, vaalean karvan.
"Minun on mentävä Konobo. En ole syönyt mitään sen jäätyneen napaketun jälkeen." äiti tokaisi.
"Tulen takaisin niin pian kuin mahdollista." äiti jääkarhu lupasi pukaten pentuaan hellästi kuonolla.
Konobo kiehnäsi hetken emonsa tassuissa ja antoi sitten hänen mennä. Surullisena Konobo katsoi luisevan hahmon katoamista tuiskuavaan lumeen.
"Kun haaskaeläimetkin kuolevat, ovat asiat huonosti." oli Konobon äiti sanonut kaivaessaan jäätyneen naalin lumesta.

Konobo ei ollut saanut maitoa päiviin.
Voi miten hänen tekikään mieli lämmintä, rasvaista maitoa. Surkeana, vatsa kurnien Konobo lähti tarpomaan suuntaan josta hän oli äskettäin tullut.
Hetken taivallettuaan löysi Konobo lumikasan johon äiti oli kaivanut pesän. Pieni jääkarhu pallersi pesään.
Se tuntui niin kylmälle ja yksinäiselle paikalle siskon kuoleman jälkeen.
Hän oli ollut niin sairas. Eräänä aamuna hänen pieni sydämensä ei vain enää lyönyt.
Äiti vei hänet ulos ja hautasi lumeen. Konobon oli ikävä siskoaan. Hän kiertyi pieneksi valkoiseksi palloksi ja nukahti.

Konobo oli nukkunut jo pitkään, kun havahtui yllättäen.
Hän kuuli askelia pesän päältä. "Susia!" Konobo inahti itsekseen ilmaa nuuskien.
Ruokaa oli erittäin vähän joten Konobolla ei ollut epäilystäkään etteikö hän kelpaisi suisen ateriaksi.
Hiiren hiljaa Konobo alkoi kaivautua lumeen peittääkseen hajunsa.
Hetken piilossa kyyhötettyään Konobo kuuli susien lähtevän.
Varovasti pikkuruinen jääkarhu kaivautui ulos lumikasasta ja alkoi putsata lunta turkistaan.
"Äiti, tule jo kotiin." Konobo vinkaisi hiljaa itsekseen. Pieni, laiha pentu käpertyi jälleen nukkumaan, koska tiesi ajan kuluvan nopeammin nukkuen.

Jääkarhu mo uiskenteli laiskasti hyisessä vedessä.
Yksittäisiä jäälauttoja kellui vedessä. Jääkarhu emo puhalsi höyryä sieraimistaan.
Se kiipesi yhdelle lautalle joka oli jäätynyt kiveen kiinni, eikä kellunut virran armoilla kuten muut.
Riemukseen jääkarhu huomasi lautassa reiän joka kertoi hylkeiden käyvän hengittämässä lautalla.
Uupuneena, mutta iloisena se asettui vaanimaan josko joku hylje saapuisi vetämään henkeä.

Kun pikkukarhu nukkui autuaana lumipesässään, kyyhötti emokarhu kärsivällisesti hyytävän tuulen armoilla jäälautassa olevan aukon äärellä.
Usean tunnin paikallaan oltuaan näki jääkarhu kuplien kohoavan aukosta.
Sen jokainen lihas jännittyi ja sen oli innostukseltaan vaikea pysyä paikallaan. Kaikesta huolimatta jääkarhuemo hillitsi itsensä ja pian kurkistikin pyöreä hylkeen pää aukosta.
Salamannopeasti jääkarhu iski valtavan tassunsa hylkeeseen ja veti sen jäälle. Nälkäisenä emo alkoi ahmia hyljettä.
Sen kellertävä turkki alkoi vaihtaa väriään punaiseen. Syötyään lähes koko hylkeen, nuoli emo turkkinsa puhtaaksi verestä, ja lähti kiireenvilkkaa uimaan riutuneen pentunsa luo.

"Konobo, Konobo rakas, olen palannut!" emo huusi kaivaessaan pentuaan hangesta.
"Äiti!" pentu vinkaisi voipuneesta. "Tule syömään." emo käski. Hitaasti Konobo nousi ylös ja kömpi emonsa nisille.
Sinnikkäästi se imi maitoa emonsa nisistä, mutta maito norui alas pennun huulia.
Lopulta pentu ei jaksanut enää imeä. Se teki kuolemaa.

Ihminen aiheuttaa ilmastonmuutosta joka altistaa jääkarhut ison uhan alle.
Jäätiköiden sulaessa ne joutuvat etsimään ravintonsa yhä kauempaa.
Koska jääkarhut elävät jo niin pohjoisessa kuin voivat, eivät ne pääse pakenemaan ilmastonmuutosta kylmemmille alueille kuten muut eläimet.
Ne ovat siis tappolistalla ensimmäisinä.
Mutta SINÄ voit vaikuttaa! Pienetkin teot voivat olla suuria.
Kanna kortesi kekoon jo tänään!

Viikon päästä tähän aikaan olisin varmaan justiinsa löllertäny kotia...

Mutta vielä on lomaa jäljellä!!

Käytii äipän ja isoveljen, sekä hänen tyttöystänsä kanssa keskustassa tänään.
Sain ostettua pitkään himoitsemani kirjat. ;}

Muffinsikirjan ja Amigurumi kirjan!

Kohta on kämppä täynnä muffinseja ja amigurumeja, odottakaas vaan ! ;D

6. Rakas Ghagros

"Isä, mitä on tapahtunut?" tyttö huusi jo kaukaa mutta pysähtyi kauhuissaan paikalleen. Ghagros, hänen rakas hevosensa oli raadeltu kyljestä melkein luuhun asti.
Hänen isänsä kädet olivat täynnä syviä haavoja, kolme syvää haavaa juoksi jopa hänen kasvojensa poikki, juuri ja juuri silmän vierestä.
Pampor, mies joka palasi Nazarin kanssa kylään oli myös erittäin huonossa kunnossa. Hänen jalassaan oli suuri ammottava haava. Aivan kuin suuri purema.
"Ribute, nyt ei höpötetä! Hae heti yrttikaploa!" isoäiti komensi ja Ribute pinkaisi kasvimaalle hakemaan mitä käskettiin. Tyttö oli shokissa.
Hänestä tuntui kuin sadan metrin matka takaisin hänen kotitalolleen olisi kestänyt ikuisuuden vaikka hän juoksi minkä jaloistaan pääsi.
Päästyään sisälle taloon isoäiti keitti jo vettä ja Ulmita sekä kaksosten äiti puhdistivat loukkaantuneiden syviä haavoja. Mercus istui isänsä vierellä kasvot vitivalkoisina.
"Missähän Dimar on?" Ribute mietti itsekseen ja hänen kauhunsa vain kasvoi. "Tuo kasvit tänne, nopeasti!" isoäiti herätti tytön aatoksistaan.
Ribute vei yrtit Fhinalle joka viskasi ne kattilaan ja mumisi jotakin kiitokseksi Jumalalle ja Jumalattarelle. "I-isoäiti?" Ribute änkytti räpytellen kyyneleitä silmistään.
"Niin kultaseni?" isoäiti kysyi pehmeällä äänellä tajutessaan miten sekaisin hänen lapsenlapsensa oli.
"Olisiko sinulla mitään parantavia siteitä tai joitain millä voisin hoitaa Ghagrosta?" tyttö kysyi kyynel poskelle vierähtäen.
"Ota tästä nämä mukaasi. Hae kasvimaalta humpuria ja hiero sitä siteisiin juuri ennen kuin sidot ne. Muista puhdistaa haavat hyvin etteivät ne tulehdu." isoäiti neuvoi ja pyyhkäisi kyyneleen tytön poskelta.
"Kyllä tämä tästä." hän lohdutti "Toivottavasti." Ribute nyyhkäisi ja pinkaisi sitten jälleen juoksuun.
Ribute juoksi kasvimaalle, riuhtoi kouransa täyteen humpuria ja ryntäsi kohti laidunta mihin joku oli loukkaantuneen hevosen vienyt.
Ghagros makasi kyljellään nurmella. Sen verinen ja haavoja täynnä oleva kylki kohoili tiheään tahtiin.
Ribute polvistui sen vierelle ja alkoi kyyneleet poskia pitkin valuen pyyhkiä kankaanpalalla verta loukkaantuneen hevosen haavoista,
Hän nappasi viereisestä kaivosta ämpärillisen vettä ja kastoi kankaan siihen. Huolellisesti hän puhdisti eläimen kyljen vaikka tämä värähti joka kerta Ributen koskiessa sen kylkeen.
Tytön sydäntä kouristi. Puhdistettuaan haavat Ribute hankasi humpuria siteisiin niin että hänen käsiään poltti ja alkoi kieputtaa siteitä hevosen kyljen ympäri.
Se oli hankalaa koska ratsu oli kyljellään. Ributen piti pomppia koko ajan puolelta toiselle saadakseen siteen kiskottua hevosen alta takaisin ulottuvilleen. Saatuaan kaikki
siteet kiedottua rakkaan hevosensa ympärille hän purskahti lohduttomaan itkuun.
"Älä kuole Ghagros kulta, ole kiltti. Et saa jättää minua yksin." tyttö sopersi sivellen hevosen kaulaa. Ghagros hörähti lohduttaakseen ystäväänsä.
Sen silmistä kuvastui sen suuri tahto elää ja olla jättämättä ystäväänsä. Uupuneena itkemisestä ja aamun hirveyksistä tyttö nukahti laitumelle Ghagroksen viereen.
Kun hän heräsi, oli jo hämärää. Ghagros makasi hänen vierellään, mutta tällä kertaa se ei maannut kyljellään vaan oli noussut makaamaan vatsa maata kohti.
"Isoäidin yrtit ovat tehokkaita." hän sanoi rapsuttaen hevostaan turvasta. "Ilman hänen pätevyyttään olisin nyt varmaan yksi kätinen." kuului miehen ääni Ributen selän takaa.
"Painu hiiteen Dimar. En jaksa kuunnella pään aukomistasi ja kiukutteluasi juuri nyt!" Ribute kivahti edes katsomatta mieheen päin. Dimar kohautti olkiaan mutta laskeutui silti istumaan Ributen viereen nurmelle. "Hevosesi on kaunis. Minun hevoseni oli kovasti saman näköinen kuin Ghagros." hän sanoi. Ribute ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
"Myös hänelle kuuluu kiitos henkeni pelastamisesta." mies jatkoi välittämättä vieressään istuvan tytön mykkäkoulusta.
Vaikka Ribute kuinka yritti, hän ei pystynyt hillitsemään itseään vaan alkoi itkeä lohduttomasti. Dimar kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähelleen.
Ribute antoi kaiken purkautua. Hän itki lohduttomasti kaikkea mikä hänen mieltään painoi. Isoisäänsä jota ei saanut koskaan tavata, sairasta pikkusiskoaan,
loukkaantunutta isäänsä ja rakasta hevostaan. Hän hautasi päänsä Dimarin rintaa vasten miehen silittäessä hellästi hänen hiuksiaan.
Ribute nielaisi ja vetäytyi kauemmas. "En tarvitse lohduttajaa. Enhän edes tunne sinua." hän sanoi katsoen miestä tuimasti silmiin.
"Kyllä sinä tarvitset. Minäkin tarvitsin ja sinä olit vierelläni silloin. Nyt on minun vuoroni." Dimar kuiskasi vetäisten tytön jälleen itseään vasten.
Ribute tunsi olonsa pitkästä aikaa turvalliseksi. "Haluan nähdä isän!" tyttö huudahti yllättäen ja loikkasi ylös lähtien kävelemään rivakasti kotiaan kohti.
Dimar kohautti olkiaan ja lähti hänen perääsänsä.
"Onko isä kunnossa?" Ribute huusi pamauttaen kotiovensa apposen auki. "Hän selviää." Lica vastasi tyttärelleen.
"Hän on makuuhuoneessa." äiti sanoi tyttärelleen joka kipitti jo kohti makuuhuoneen ovea. Varovasti hän koputti puiseen oveen kolmesti. "Sisään." kuului ääni sen takaa.
"Ribute kultaseni." isä hymyili tyttärelleen tämän astuessa varovasti huoneeseen. "Miten voit?" Ribute kysyi istahtaessaan lattialle isänsä sängyn viereen.
Hänen vanhemmillaan oli suuri makuuhuone jossa oli iso parisänky, pieni kehto ja toinen, hieman pienempi sänky. Ne olivat hänen pikkusiskoilleen. "Olen kunnossa. Paremmassa kuin eräät.
Ne hirviöt söivät kolme ystääni. Vain minä ja Pampor selvisimme, ja sekin oli silkkaa onnea." Nazar kertoi. "Kolme liskomaista olentoa hyökkäsi kimppuumme. Niiden nahka oli kovaa kuin kivi,
eivätkä miekkamme tehneet niihin kuin pintanaarmuja. Joudun katsomaan vierestä niiden raadellessa ystäviäni silpuksi!" Nazar huudahti ja pamautti nyrkkinsä sänkyyn.
"Miten te sitten selvisitte?" Ribute kysyi johtaakseen isänsä ajatukset muualle. "Juuri kun yksi niistä oli hyökkäämässä kimppuuni, kuului matala torven törähdys.
Sitten liskot lähtivät. Minulla on ikävä tunne Ribute." hänen isänsä sanoi tarttuen tytärtään kädestä.
"Ikävä tunne mistä, isä?" Ribute kysyi ja katsoi isänsä huolestuneisiin silmiin.
"Minä luulen että ne olivat krokkuksia."

Jatkoa taas jossain vaiheessa ^.^

5. Kivulias aamu -kaikille

Ribute heräsi pistävään kipuun. Hän avasi silmänsä ja huomasi makaavan omassa sängyssään täysissä pukeissa.
Tyttö katseli vaatteitaan jotka olivat aivan mutaiset. Kipu kyljessä ja se että jalan taivuttaminen sattui muistuttivat häntä viimeöisestä harjoittelusta. Hän puki ylleen puhtaat vaatteet, ja asteli ulos huoneestaan.
"Miten olet nyt vasta jalkeilla, eihän sinulla ole ollut tapana nauttia liikaa viiniä?" Lica kysyi ihmeissään tyttäreltään joka näytti todella uupuneelta.
"Nukuin vain huonosti. Missä isoäiti on?" hän kysyi äidiltään joka istui pöydän ääressä tekemässä pientä nuttua ilmeisesti Sanille. "
Hän on Ulmitan kanssa hakemassa lähteeltä kylmää vettä. Jilan on sairas." äiti vastasi hiljaa katsoen tytärtään surullisena. "Onko hän vakavasti sairas?" Ribute kysyi yllättyen äitinsä huolestuneesta ilmeestä.
"On, mutta isäsi ja muutamat muut kylän miehet lähtivät hakemaan kamolkukan terälehtiä. Niistä tehty jauhe parantaa Jilanin jälleen." äiti sanoi ja hymyili vanhimmalle tyttärelleen rohkaisevasti.
"Mikä helpotus." tyttö huokaisi "Missä Mercus on?" hän kysyi äidiltään. "Nukkuu myöhäistä iltaa ja viiniään vielä pois." Lica naurahti. Ribute pyöräytti silmiään.
"Menen ulos." Ribute sanoi äidilleen.
Pihassa Ulmita ja Fhina tulivat häntä vastaan. "Mikä jalkaasi on käynyt?" isoäiti kysyi katsoen pojantytärtään. "Minä kaatusin eilen." Ribute tokaisi nopeasti.
Hän ei halunnut kertoa kellekkään mitä Dimar opetti hänelle. "Vai niin." isoäiti sanoi ja jatkoi keskustelua Ulmitan kanssa. Ovelasti Ribute käytti tilanteen hyväkseen ja livahti huomaamattomasti pois tilanteesta.
Hän käveli metsään. Puiden lehdet olivat alkaneet jo vaihtaa asuunsa syksyn väriä. Punaisen ja keltaisen sävyt värjäsivät metsän kauneudellaan. Linnut lauloivat vielä viimeisiä lirkutuksiaan ennen kuin ne suuntaisivat kohti etelää. Metsäkauris lopetti heinän syömisen ja katsoi Ributea. Näytti aivan kuin se olisi nyökännyt. Yksikään eläin ei pelännyt Ributea. Hän viihtyi eläinten seurassa ja eläimet hänen.
Edessä näkyi pieni metsälampi jossa hän oli aijemmin lohduttanut Dimaria. Hänen mieleensä palasi miehen tuoksu, hänen kätensä karheus ja se miten hänen silmistään paljastui suru, sen tunteettoman muurin sijaan joka niistä usein kuvastui. "Lopeta!" Ribute komensi itseään ja istahti kivelle. Hän vinkaisi kivusta sillä hänen polveensa sattui. Hän kääri housun lahkeensa ylös tarkastellakseen kipeää polvitaivettaan. Polvitaipeessa oli punainen jälki, ja suuri kellertävänvihreä mustelma ylti lähes nilkkaan saakka. Ribute rullasi varovasti lahkeen alas ja nosti paitansa helmaa.
Tyttö katsoi kylkeään jossa juoksi pitkä punainen jälki ja sen ympärillä oli suuri mustakeltainen mustelma. Tyttö huokaisi itsekseen, Hän katseli lammen tyyntä pintaa joka heijasti hänen peilikuvansa.
"Kamala minkä näköinen olen!" hän puhahti itsekseen. Ributen silmien alla oli tummat renkaat ja hänen tukkansa oli takkuinen. Hänellä oli vielä hiukset letitettynä eilisillan jäljiltä. Tyttö pujotti hiuslenkin irti hiuksistaan ja alkoi haroa sormillaan takkuja selvemmiksi. Puusta pomppasi orava kipittäen tytön vierelle. Pää kallellaan se tutkiskeli tytön puuhia.
"Hei pikkuinen, ompa sinulla komea häntä." Ribute kehaisi hymyillen oravalle. Orava alkoi heti sukia pörröistä häntäänsä. "Y-ymmärsitkö sinä mitä sanoin?" Ribute kysyi ihmeissään. Orava päästi naksutuksen ja pörhisti häntäänsä entisestään. "Oho, taitoni alkavat kehittyä." tyttö yllättyi. Orava kiipesi hänen vierelleen kivelle ja nappasi Ributen hiuslenkin pieniin tassuihinsa.
"Pidätkö siitä? Ota vain jos haluat. Minulla on niitä lisää kotona." tyttö jutteli. Onnellisena orava pujotti hiuslenkin häntäänsä ja juoksi puuhun. Ilmeisesti kertomaan muille oraville hienosta lahjastaan.
Ribute oli saanut selvittyä kaikki takut hiuksistaan kun hän havahtui johonkin omituiseen. Koko metsä oli aivan hiljainen. Linnut eivät enää laulaneet. Ributella oli omituinen tunne että kaikki ei ollut kuten piti.
Nopeasti hän nousi ylös kiveltä ja lähti juoksemaan takaisin kylään päin. Jokainen askel teki kipeää mutta paha tunne hänen sisällään voitti kivun.
Lähestyessään kylää hän näki isänsä ja toisen miehen. He olivat yltäpäältä veressä. Pelko Ributen sisällä kasvoi kasvamistaan.

Olipas aika lyhyt pätkä tällä kertaa.
Mutta ei näitä muutenkaan kukaan lue, niin...

4. Yllätyshyökkäyksiä ja kipua

Ribute kiljaisi kauhuissaan kuin olento hyökkäsi hänen päälleen kaataen hänet maahan.
Ghagros laukkasi pelästyneenä muiden hevosten luo. Ribute kuuli naurua. Iloista naurua, naurua joka ei ollut päässyt ilmoille aikoihin.
Nyt se lensi kuin joutsenet läpi ilman ja sai tytön pelon hälvenemään. Ributen toivuttua alkujärkytyksestä hän huomasi että mikään ei enää pitänyt häntä maassa.
Hän ponnahti ylös ja katseli ympärilleen. "Et sinä kyllä järin nopea ole." kuului tuttu ääni puiden lomasta. "Dimar!" Ribute kiljaisi helpottuneena.
"Sinäkö kimppuni hyökkäsit?" tyttö huudahti ja hänen helpotuksensa vaihtui kiukuksi.
"Isäni opetti minulle muutamia kikkoja ollessaan elossa. Ajattelin hieman verestää taitojani ja sinä olit sopivasti paikalla." poika sanoi hymyillen vinosti. Se oli ensimmäinen kerta
kun Ribute näki nuorukaisen hymyilevän. Tyttö risti kädet rinnalleen ja käänsi selkänsä pojalle niin nopeasti että hänen pitkät hiuksensa tekivät komean kaaren ilmassa.
"Kuulin kun puhuit hevosellesi." Dimar pamautti. Kylmät väreet kiipesivät riputen varpaista kutitellen vielä päänahkassakin. "Entä sitten?" tyttö tiuskaisi peittäen nolostumisensa.
"Olisin halunnut tietää mitä sinä olet alkanut mutta kuivat oksat pilasivat sen." Dimar sanoi. Ribute huomasi hänen silmissään veikeän pilkahduksen eikä uskonut että ne olivat edes sen tympeän Dimarin silmät kehen hän oli tutustunut. "Haluatko että opetan sinua miekkailemaan ja ampumaan jousella?" Dimar kysyi Ributelta ja hän havahtui ajatuksistaan.
"Mitä?" tyttö ähkäisi eikä ollut edes varma kuuliko Dimarin sanat oikein. "Kysyin että haluatko että opetan sinua miekkailemaan ja ampumaan jousella?" poika toisti kysymyksensä.
"Miksi et opeta vaikka Mercusta?" tyttö kysyi hämmentyneenä. "Ei meidän kylässämme ole tapana että naiset osaavat käyttää mitään muuta kuin yrttiveistä." jatkoi hän.
"Etkä näköjään osaa käyttää sitäkään." Dimar sanoi naurun särinä äänessään jatkaen "Enkä halua opettaa Mercusta siksi että hän on mielestäni tyhmä.
Sitä paitsi isäsi alkaa opettaa häntä itse lähiaikoina. Kuulin hänen sanovan niin." Ribute mietti hetken itsekseen. Mercus ja muut kylän itseään täynnä olevat nuoret miehet olivat sitä mieltä
että naisista ei ollut mihinkään muuhun kuin lapsia paimentamaan ja ruokaa tekemään. "Minä näytän heille." Rubite päätti itsekseen.
"Kyllä, olisi mukavaa jos opettaisit minua." hän sanoi Dimarille ja hymyili säteilevästi. "On jo myöhä, pitäisi varmaan mennä nukkumaan." Ribute sanoi ja lähti kävelemään kotiaan kohti.
"Haluatko että näytän sinulle vierashuoneen?" hän kysyi Dimarilta. "Näytä vain." nuori mies vastasi ja tunteeton maski oli jälleen hänen kasvoillaan.

Kaikki olivat vielä ulkona kaksikon mennessä taloon. "Tule, vierashuone on täällä." Ribute viittilöi Dimaria seuraamaan. Hän avasi oven joka johti tilavaan kauniiseen huoneeseen.
Huoneessa oli kaksi sänkyä ja niiden molempien vieressä pienet yöpöydät joiden päällä oli kynttilät. Suuresta ikkunasta näki metsään päin.
"Toivottavasti kelpaa." Ribute sanoi katsoen Dimaria. "Tämä on ihan hyvä." hän vastasi. "Minä menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä." Ribute sanoi ja poistui huoneesta.
Hän meni omaan huoneeseensa ja alkoi riisuutua. Hän letitti hiuksensa pitkäksi paksuksi palmikoksi etteivät ne olisi aamulla niin sekaisin. Tyttö veti yöpaidan päälleen ja kävi sänkyynsä.
Ennen nukahtamistaan Ribute kuuli kun muut tulivat sisälle.
Yöstä tuli levoton. Ribute pyöri sängyssään nähden unia missä hän oli krokkusten saartama. Ne raatelivat Ghagrosta ja ajoivat hänen pikkusiskojaan takaa.
Yksi niistä juoksi häntä kohti, kaatoi hänet maahan. Hänen oli vaikea saada ilmaa.
Ribute heräsi hiestä märkänä ja ennen kuin ehti kunnolla edes avata silmänsä hän tunsi käden suullaan.  
"Shh, älä huuda. Pukeudu." hän kuuli äänen muttei nähnyt sen lähdettä. Ribute räpytteli silmiään ja huomasi edessään olevien kasvojen kuuluvan Dimarille. Pimeässä huoneessa oli vaikea erottaa mitään.
"Miksi sinun täytyy aina säikyttää, mikset voi käyttäytyä kuten kunnon ihmiset?" Ribute vinkaisi. "Älä valita vaan pue ja tule." Dimar komensi. Mitään sanomatta mutta vihaisia katseita nuorukaiseen luoden
Ribute pukeutui ja hiipi tämän perässä ulos. "Sinun täytyy olla valmis mihin aikaan tahansa. Sen takia olemme täällä tähän aikaan." Dimar selitti ennen kuin Ribute oli ehtinyt edes miettiä asiaa kunnolla.
"Selvä." Ribute vastasi yrittäen karistaa unen rippeitä silmistään. Dimar johdatti unisen naisenalun metsään. Yhtäkkiä Ribute huomasi olevansa yksin.
"Dimar, missä olet?" hän kysyi ääni väristen. Kuului kahinaa. Ribute käännähti äkkiä ääntä kohden. "Tule esiin, tämä ei ole hauskaa!" tyttö kiljaisi yrittäen saada pelon väreen nieltyä äänestään.
Kuului jälleen kahahdus ja Ributea kohden hyökättiin. Hän väisti ja hyppäsi hyökkääjän päälle. Hyökkääjä teki äkkinäisen liikkeen ja Ributen ote kirposi.
Hän lensi selälleen kylmälle maalle. "Paremmin se meni kuin aijemmin." Dimar totesi ja hieraisi punertavaa kaulaansa. Raivoissaan Ribute ponkaisi ylös maasta ja syöksyi Dimarin kimppuun.
Ketterästi nuorukainen väisti tytön raivon ja kaatoi tämän maahan. Hän istahti hajareisin tytön päälle ja piti tätä yhdellä kädellä ranteista kiinni. Avuttomana Ribute sihisi ja sätki Dimarin alla.
Lopen uupuneena Ribute viimein luovutti ja huohotti vain hengästyneenä maassa. "Älä koskaan päästä vihollista yllättämään." Dimar sanoi. "Muuten peli on menetetty."
Dimar nousi ylös tytön päältä ja nykäisi hänetkin ylös maasta. "Katso nyt minun vaatteitani." tyttö murahti pyyhkien mutaa housuistaan ja puserostaan.
"Henkesi on paljon tärkeämpi kuin vaatteesi." Dimar vastasi tajuamatta ensin mitä sanoi. Ributen silmät levisivät mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, heitti Dimar pitkän kepin hänelle.
"Kuvittele että tämä on miekka." hän sanoi. "Tee perässäni." Dimar alkoi huitoa ilmaa puukepukallaan. Ributesta se näytti lähinnä huvittavalle mutta hän yritti matkia perässä.
Hän huitaisi oikein kovaa mikä aiheutti sen että keppi lipesi hänen kädestään lentäen Dimaria melkein päähän. Mitään sanomatta Dimar antoi kepin takaisin tytölle ja käski hänen tehdä uudestaan.
Hetken katseltuaan hän sanoi "Koita nyt torjua minun iskuni."
Ribute yritti sinnikäästi torjua omalla kepillään Dimarin kepin sivallukset mutta pian Dimarin keppi osui Ributea kipeästi kylkeen saaden hänet putoamaan polvilleen.
Hän keräsi voimansa ja nousi ylös yrittäen olla näyttämättä nuorelle miehelle kuinka kovasti häneen sattui. "Jatketaanko?" mies kysyi. Ribute nyökkäsi haluamatta puhua
koska hänen äänensä olisi paljastanut Dimarille liikaa. Dimar alkoi taas käyttää keppiä kuin miekkaa ja Ribute teki parhaansa torjuakseen iskut.
Seuraava isku pamahti polvitaipeeseen saaden tytön jalat pettämään hänen altaan. Tällä kertaa kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä eikä hän voinut enää estää Dimaria näkemästä niitä.
"Anteeksi, en ajatellut että tyttöjä sattuu noin herkästi." Dimar sanoi oikeasti pahoillaan. "Älä vähättele minua sen takia että olen tyttö!" Ribute karjaisi saaden läheisessä puussa istuskelevan pöllön lehahtamaan säikähtyneenä pakoon. Tärisen tyttö nousi ylös. "Koitetaan, vielä kerran." hän tokaisi vaikka häneen koski todella paljon. Vastahakoisesti Dimar suostui. Tällä kertaa Ribute torjui joka iskun
ja sai vielä iskettyä Dimaria kepillään selkään todella lujaa. Mies painui rajusti puuskahtaen kaksin kerroin.
Lopen uupuneena Ribute rojahti maahan ja jäi siihen makaamaan. "Oletko kunnossa?" kantautui ääni jostain kaukaisuudesta.
Ribute häilyi tajunnan rajamailla, mustat varjot tanssivat hänen silmissään ja veri kohisi hänen päässään niin kovaa että korviin sattui. Tyttö kääntyi kyljelleen ja oksensi.
Hänen kurkkuaan poltti ja hänen vatsansa kääntyi ympäri ainakin kahdesti.
Hän tunsi kuinka hänet nostettiin ilmaan ja sitten hänen tajuntansa hämärtyi kokonaan.

Tässä tämä, ollos hyvät!

3. Tarinointia

Dimar ja Ribute palasivat kylään missä ilonpito oli ylimmillään. Musiikki soi ja ihmiset tanssivat ja nauttivat elämästään sekä loppukesän viimeisistä lämmöistä.
Kylän Viisas tanssitti siskoaan joka nauroi onnellisena. "Ihan kuin nuorena." hän kikatti ja halasi veljeään.
"Pian kaikki kokoontuvat nuotion ympärille kertomaan tarinoita." Ribute sanoi Dimarille.
"Liitytkö seuraan?" hän kysyi tältä. "Kai minä voin." kuului välinpitämätön vastaus. Ribute kohautti olkiaan ja meni jo valmiiksi nuotion ääreen istumaan.
Pian kaikki kyläläiset olivat nuotion ympärillä lukuun ottamatta pienimpiä jotka olivat tässä vaiheessa iltaa jo nukkumassa.
"Kiitos taas kerran ratkiriemukkaasta sadonkorjuu juhlasta!" Viisas kiitti kaikkien tultua nuotion ympärille. "Olen myös onnellinnen että vieraamme Ulmita ja Dimar Pokrus ovat hengissä. Toivottavasti heilläkin on ollut hauskaa järkyttävien kokemuksiensa jälkeen."
"Kyllä on, kiitos teille kaikille." Ulmita vastasi hymyillen kiitollisena. "Taas kerran on vuorossa tarinoiden kertominen. Saanen aloittaa?" Viisas jatkoi.
Kaikki antoivat ilomielin puheenvuoron kylän Viisaalle, koska tiesivät tämän tarinoiden olevan erittäin mielenkiintoisia. "Kuinka moni tietää miksi me asumme täällä Hiorissa?
Täällä mistä on pitkä matka kaikkialle? Kylässä jonka sijaintia kukaan ei tiedä?" vain muutaman kylän vanhimpien asukkaiden kädet kohosivat.
"Minäpä kerron teille miksi. Kauan sitten eli hirmuvaltias Qarius, jonka pojanpoika on muuten Chicarol. Qarius levitti tuota hirveää uskontoa, Unikaa ja tapatti jokaisen joka ei siihen uskonut.
Esimerkiksi siskoni miehen, eli Nazarin isän ja minun rakkaan vaimoni Suniran. Meistä kasaantui joukkio ihmisiä jotka vastustivat Qariusta ja hänen typerää uskontoaan.
Halusimme elää rauhassa ja toteuttaa omaa uskontoamme, emme pelätä että meidät tapettaisiin vääräuskoisina. Niimpä pakenimme ja löysimme tämän laakson. Kuten monet teistä varmaan tietävätkin,
meidän uskontomme on Oaka. Kunnioitamme luontoa ja sen antimia, käytämme vain sen minkä tarvimme. Kaikki mitä tarvitsemme, tarjoavat Diaela ja Zikor meille.
Jo sukupolvien ajan olemme eläneet täällä suojattua ja rauhaisaa elämää. Ilman Unikalaisten varjoa päällämme." Viisas lopetti tarinansa ja kaikki taputtivat hänelle.
Ribute sai tietää paljon asioita joita ei ollut tiennyt aikaisemmin. Hänen kuvansa maailmasta oli kuluneena päivänä muuttunut hyvin paljon.

"Saisinko minä nyt vuorostani kertoa tarinani?" kysyi isoäiti kyläläisiltä. Kaikki myöntyivät innoissaan hänen pyyntönsä, koska hänen tiedettiin kertovan veljensä tapaan erittäin mielenkiintoisia tarinoita.
"Olen kuullut teidän nuorten usein sanovan toisillenne `Kumpa krokkus veisi sinut!` Vai olenko täysin väärässä?" isoäiti aloitti kysyen. Ihmiset alkoivat höpistä myöntävästi
ja monet nuorukaiset painoivat katseensa maahan. "Minäpä kerron teille hieman krokkuksista ja siitä kun olin nuori. Moni teistä ei luultavasti edes usko krokkuksien olemassa oloon, mutta niitä oli olemassa.
Silloin kun minä olin pieni ei hämärän laskeuduttua saanut liikkua ulkona ollenkaan, koska krokkukset liikkuivat lähistöllä ja söivät kaiken mikä eteen tuli.
Useat hevosemme, koiramme ja jopa ystävämme joutuivat näiden hirviöiden kynsiin. Kaikki pelkäsivät noita hevosta suurempia, kaksipäisiä lisko-olentoja. Eräänä päivänä kaupunkiin ilmestyi nuori mies,
Valin nimeltään, lohikäärmeensä Sahmorin kanssa. Kyllä, uskokaa tai älkää, lohikäärmeen! Hän lensi sillä taivaalla ja lohikäärme kärvensi tulellaan kaikki krokkukset.
Hänellä oli miekka joka poltti noiden kamalien liskohirviöiden ihon, ja lopulta hän puhdisti koko Astrun krokkuksista. Valin antoi miekkansa minulle ja käski minun pitää siitä hyvää huolta.
Joskus vielä tulisi aika jolloin tarvittaisiin uutta lohikäärmeratsastajaa. Miekka tietäisi kyllä koska sellainen osuisi kohdalle. Siitä saakka olen kuljettanut Valinin miekkaa mukanani odottaen uuden lohikäärmeratsastajan saapuvan. Vielä hän ei ole tullut. Kaikenlisäksi myös lohikäärmeet vetäytyivät eroon ihmisistä huomatessaan kuinka itsekkäitä, vallanhimoisia ja ilkeitä suurin osa on."
isoäiti lopetti ja hymyili veljelleen.

Viisaan ja isoäidin kerrottua tarinansa alkoivat kylän miehet kertoa liioiteltuja metsästystarinoita jotka eivät kiinnostaneet Ributea pätkän vertaa.
Mercus sen sijaan kuunteli silmät innosta kiiluen. Ribute päätti mennä katsomaan Ghagrosta ja kylän muita hevosia laitumelle. "Hei kultaseni." Ribute tervehti hevosta joka oli tullut häntä jo vastaan.
"Minä olen aivan sekaisin. Tämän päivän aikana on selvinnyt niin paljon asioita. Isoisäni on tapettu, Dimarin isä on tapettu. Niin, Dimar on muuten kunnossa. Kiitos valtavasta avustasi rakas.
Ilman sinua hän olisi varmaan menehtynyt ja minä olen alkanut..." taaempaa kuului rasahdus saaden Ributen jättämään lauseensa kesken.
"Kuka siellä?" Ribute kysyi ääni väristen. Tarinat krokkuksista saivat hänen mielikuvituksensa laukkaamaan nopeammin kuin Ghagros ikinä. Kuului uusi rasahdus, tällä kertaa lähempää kuin viimeksi.
Ribute alkoi sormet jäykkinä tavoitella veistään joka oli tarkoitettu yrttien leikkaamiseen, ei itsepuolustukseen.
Hän näki jonkin liikkuvan silmäkulmassaan ja ennen kuin tyttö ehti reagoida, se hyökkäsi hänen kimppuunsa.

Tällaista tällä kertaa!

2. Uusia tuttavuuksia

"Auttakaa..." kuului jälleen jostain kaukaa. Tyttö huomasi pikkulintujen hänen ympärillään sirkuttavan levottomasti,
ja jopa kauempana heinää natustava jänis oli noustanut korvansa pitkälle pystyyn.
Ribute pälyili ympärilleen levottomasti ja näki kaukana kaksi vaivalloisesti etenevää ihmishahmoa.
Ribute laittoi kaksi sormea huulilleen ja vislasi niin että korvissa vinkui. Kylän ihmiset hiljentyivät ihmeissään ja katsoivat kun Ribute hyppäsi paikalle viilettäneen Ghagroksen selkään.
"Ribute mitä nyt?" hänen äitinsä katsoi tytärtään ihmeissään. Mitään sanomatta Ribute lähti laukkaamaan kohti kaukana erottuvia ihmishahmoja. Päästyään lähemmäs hän erotti,
että raskaana oleva nainen yritti taluttaa nuorta miestä jolla oli verinen side kätensä ympärillä ja hän ontui vasenta jalkaansa todella ikävästi.
"Kiitos että kuulit meidät." nainen henkäisi helpottuneena. "Minä olen Ulmita Pokrus ja tässä on poikani Dimar." hän kertoi hymyillen Ributelle uupuneesti. Dimar katsoi Ributea suoraan silmiin.
Pojan silmistä kuvastui viha, katkeruus ja ääretön suru. Jokin Ributen sisällä muljahti ja hänen oli pakko katsoa toiseen suuntaan. "Hauska tavata, minä olen Ribute Lupur." tyttö sanoi ja yritti hymyillä.
"Olemme tulossa Kaborista. Chicarolin joukot valloittivat sen ja riistivät kuningas Safiorin kruunun." Ribute tiesi että Hiorista oli kolmen päivän ratsastusmatka Kaborin kaupunkiin,
mutta kävellen se kestäisi varmaan viikon. "Anteeksi mutta kuka on Chicarol?" uskaltautui Ribute kysymään.
Dimar katsoi tyttöä kuin tämä olisi väittänyt lehmien osaavan lentää. Ribute punastui. "
Hän on hirveä vallanhimoinen mies joka hyökkää kaupunkeihin yksi kerrallaan. Pian hänen vallassaan on luultavasti puolet koko Astrusta.
Chicarol väittää olevansa Universumin Luojan, koko maailman suurimman Jumalan sukulainen, ja pyrkii käännyttämään kaikki Unikalaiseen uskontoon.
Hän pelottelee ihmisiä että heidät tuhotaan ja he joutuvat ikuiseen kadotukseen jos he eivät kunnioita Chicarolia ja käänny Unikalaisiksi. 'Vääräuskoiset' hän surmaa."
Ulmita kertoi Ributelle joka ei voinut uskoan korviaan.

Koko elämänsä hän oli elänyt pienessä Hiorin kylässä jossa kaikki tunsivat toisensa. Hän ei ollut koskaan käynyt missään muualla kuin kylän lähiympäristössä
ja tiesi ulkopuolisesta maailmasta vain sen mitä hänelle oli kerrottu. Isoäiti oli kylän vanhin henkilö joten hän kertoi usein tarinoita muualta Astrun maailmasta.
Hänen miehensä oli murhattu uskontovainoissa ja vasta nyt Ribute ymmärsi että tämä Unika uskonto oli syy siihen ettei hän koskaan saanut tutustua isoisäänsä.
"Voi tyttö kulta. Anteeksi että kerroin sinulle kaiken näin kerralla. Mutta Chicarolin miehet..." Ulmita nielasi ja kokosi murtumassa olevan äänensä.
"Tappoivat mieheni." hän sanoi ja silitti pyöreää vatsaansa. "He myös haavoittivat poikaani pahoin. Olemme kävelleet monta päivää emmekä ole nähneet yhtään ihmisiä.
Ihme että Dimar on edes elossa. Hevosemme kuoli matkan puolessa välissä saamiinsa vammoihin, joten matkantekomme on ollut todella hidasta.
Auta meitä Ribute, ole kiltti!" Ulmita aneli tarttuen Ributea käsistä. "Totta kai minä autan! Dimar, tule ratsaille, vien sinut ensimmäisenä kylään koska olet vakavasti loukkaantunut.
Lähetän jonkun hakemaan sinua Ulmita." Ribute hymyili raskaana olevalle naiselle.
"Kyllä minä voin kävellä." Dimar sihisi hampaidensa välistä. Ribute huomasi jokaisen askeleen tuottavan nuorelle miehelle suurta tuskaa, mutta kuten miehet yleensä,
hän oli liian ylpeä myöntääkseen sen. Ulmita katsoi poikaansa anelevasti. Dimar antoi periksi ja kipusi vaivalloisesti Ghagroksen selkään. Ulmita hymyili tytölle
kiitollisuuden kyynel poskelle valuen.
Ribute hyppäsi Dimarin taakse ja kietoi toisen kätensä tämän ympäri. "Kyllä minä täällä pysyn!" Dimar ärähti. "Ole hiljaa typerys, olet loukkaantunut!" Ribute ärähti vastaukseksi.
Dimar huokaisi. Mutta se ei ollut turhautunut huokaisu. Hän oli helpottunut koska pitkä ja kivulias matka oli takana päin.
Mies nojasi Ributeen ja antoi väsymykselleen viimein vallan.

"Isä, tuolta tulee raskaana oleva nainen, käy hakemassa hänet! Äiti, tämä mies on loukkaantunut, tule äkkiä tänne!" Ribute huusi heti kun lähestyi kylää.
Ributen isä Nazar hyppäsi heti Ghagroksen selkään kun tyttö oli auttanut Dimarin pois ratsailta. "Lica, ala heti keittää siteitä yrttivedessä." isoäiti käski poikansa vaimoa
ja nousi todella nopeasti ylös rientäen lapsenlapsensa ja loukkaantuneen nuorukaisen vierelle. "Voi poika kulta mikä sinun on käynyt." Fhina huokaisi.
"Ei minulla mitään hätää ole rouva..." Dimar jätti lauseensa kesken. "Äläpäs vähättele poika, ja sano vaan isoäiti, tai Fhina." isoäiti sanoi ja hoputti nuoren miehen sisälle taloon. Lica keitti siteitä
ja Fhina putsasi Dimarin kättä. Hänen olkapäässään oli todella syvä haava ja mies värähti joka kerta kun hänen kätensä liikkui. Ovi aukesi ja sisälle astelivat Mercus,
hänen isänsä sekä Dimarin äiti, Ulmita. Ulmita ryntäsi syleilemään poikaansa jonka käteen oli juuri vaihdettu puhtaita siteitä.
"Kiitos valtavasti avustanne, ilman teitä olisimme luultavasti menehtyneet. Olen todella pahoillani että tulimme pilaamaan juhlanne." Ulmita pahoitteli. "Älä höpsi tyttöseni!" isoäiti tokaisi.
"Saatte viipyä meillä niin pitkään kuin suinkin, meillä on yksi ylimääräinen huone, kyllä te sinne mahdutte." hän jatkoi. "Emme haluaisi olla vaivaksi..." Ulmita aloitti.
"Älä höpsi, täällä sinä ja poikanne, sekä tuleva pienokaisesi olette turvassa." Fhina sanoi. "Todellako?" Ulmita kysyi ääni melkein särkyen. "No kyllä varmasti!" Lica tokaisi ja hänen miehensä nyökkäsi.
"Voi kiitos, minä korvaan tämän jotenkin!" Ulmita parahti ja halasi isoäitiä oikein kovasti. "Parhaiten korvaat sen ottamalla poikasi mukaan ja tulemalla syömään ja juhlimaan kanssamme." Fhina ilmoitti.
"Aivan. Poikanne kädessä oleva syvä haava on todella pahassa kunnossa, mutta ei yllä lihakseen asti. Siteessä olevat yrtit nopeuttavat paranemista. Hänen nilkkansa on vain nyrjähtänyt,
laitoin siihen tukevan siteen." Lica kertoi Ulmitalle. Hän huokaisi helpotuksesta ja lähti muiden kanssa juhlapöytään syömään. "Rakkaat kyläläiset, tässä ovat Ulmita ja Dimar Pokrus. He ovat kotoisin Kaborista,
josta ovat nyt paenneet Chicarolin miesten hyökätessä sinne. Ulmita on juuri menettänyt miehensä, ja on ollut vähällä menettää poikansa, syntymättömän lapsensa sekä oman henkenssä.
Toivottakaamme heidät tervetulleeksi joukkoomme." isoäiti julisti heidän saapuessaan pöydän ääreen. Kaikki viittoivat Ulmitaa ja hänen poikaansa istumaan. Ulmita hymyili kaikille onnellisena
mutta uupuneena ja istahti sitten pöytään poikansa viereen. Ribute söi vilkuillen samalla välillä vieressään istuvaa Dimaria joka hädin tuskin oli koskenut edessään olevaan ruokaan.
Mercus ei voinut olla humioimatta hänen sisarensa mielenkiintoa tuota vierasta kohtaan. "Ribute taitaa olla ihastunut." hän kiusoitteli siskoaan.
"Enkä ole, älä ole typerä!" Ribute murahti ja potkaisi pöydän alla veljeään sääreen. Hän tunsi että hänen poskilleen oli noussut vieno puna. Tytön oli pakko myöntää itselleen
että mustan hiuspehkon alta kirkkaansinisillä silmillään viinilasia tuijottava nuorukainen oli hänestä auttamatta todella komea.
Nyt nuo siniset silmät olivat täynnä vihaa ja surua.

"Kiitos hyvästä ruuasta, minä lähden, äh, metsään kävelylle." Dimar sanoi yllättäen ja nousi pöydästä. Ulmita oli jo nousemassa ylös kun isoäiti tarttui häntä kädestä
"Älä mene. Hän suree isäänsä. Minulla on kokemusta." Fhina huokaisi ja nyökkäsi edessään istuvaa Nazaria kohden. "Mieheni tapettiin uskontovainoissa poikani ollessa pieni."
iäkäs nainen kertoi ja hetken verran hänen silmistään hehkui suunnaton ikävä. "Olen pahoillani." Ulmita sanoi ja puristi isoäitiä kädestä.
"Älä ole. Olemme molemmat kokeneet saman." isoäiti sanoi.
"Syö nyt itsesi kylläiseksi."

Ribute pyöri levottomasti tuolillaan. "Kiitos herkullisesta ruuasta." tyttö sanoi ja nousi pöydästä mitään muuta sanomatta.
Kun kukaan ei katsonut, hän livahti metsään samaan suuntaan kuin Dimar oli äskettäin mennyt. Tyttö hiipi aivan hiljaa ettei häntä kuultaisi. Hän pysähtyi ja kuuli läheiseltä lammelta veden loiskahduksen.
"Kalat ne siellä hyppivät." hän ajatteli itsekseen, mutta kuuli heti toisen loiskahduksen. Hän nopeutti tahtiaan ja näki pian lammen rannalla Dimarin viskelevän terveellä kädellään kiviä veteen.
Hänen kävi poikaa sääliksi. Dimar otti kiven loukkaantuneeseen käteensä ja heitti. Välittömästi hän huudahti kivusta ja painui kyykkyyn.
Mitään ajattelematta Ribute ryntäsi puiden lomasta miehen vierelle.
"Oletko kunnossa?" Ribute kysyi hätääntyneellä äänellä. "No en todellakaan ole! Seuraatko minua?" mustahiuksinen nuorukainen ärähti tytölle. Ributen pähkinän väriset silmät tummenivat. "Mitä jos seuraankin?" tyttö huusi takaisin ja heitti melkein lanteille ulottuvat hiuksensa selkänsä taa. "Minkä takia? Ethän edes tunne minua!" Dimar tiuskaisi siniset silmät leimuten.
"Voin minä silti olla huolissani sinusta!" Ribute vastasi ja katsoi suoraan Dimarin kirkkaansinisiin silmiin. Mustia hiuksia vasten ne näyttivät lähes maagisen kirkkailta.
Tällä kertaa Ribute ei kääntänyt katsettaan pois vaan tuijotti jääräpäisesti nuorta miestä suoraan silmiin. "Minä en tarvitse huolenpitoasi!" Dimar huudahti ja käänsi katseensa pois.
"Asia selvä!" Ribute ilmoitti melkein kiljuen ja kääntyi mennäkseen takaisin kylään.

"A-anteeksi... Älä mene." kuului hiljainen ääni hänen selkänsä takaa. Ribute yllättyi ja pysähtyi kuin seinään.
Varovasti hän kääntyi ympäri ja näki Dimarin istuvan kauempana pää painuksissa. Tyttö asteli miehen vierelle ja istahti tämän viereen. Pitkään he olivat vain hiljaa ja katselivat vedessä uiskentelevia pikkukaloja. Jostain kuului ketun jäkätystä. Ilta oli yllättävän lämmin vaikka syksy teki tuloaan.
Ribute vilkaisi syrjäsilmällä Dimaria ja huomasi kyyneleen valuvan tämän poskea pitkin. Tyttö tunsi olonsa täysin avuttomaksi eikä oikein osannut tehdä mitään.
Hän kuitenkin uskaltautui varovasti tarttua vieressään istuvaa nuorta miestä kädestä. Ribute oli melkein varma että Dimar vetäisi kätensä pois ennen kuin hän ehtisi edes koskea siihen.
Yllätyksekseen Dimar antoi kätensä olla paikallaan.
"Minulla on ikävä isääni." Dimar kuiskasi rikkoen pitkän hiljaisuuden. "Totta kai on." Ribute vastasi puristaen Dimarin kättä hieman lujempaa.
Nuorukainen puhkesi täysiin kyyneliin.
"Hän käski minun pitää äidistä ja vauvasta hyvää huolta ja ryntäsi sitten taistelun keskelle. Minä juoksin hänen peräänsä
ja joku sotilaista viilsi minua miekalla olkapäähän. Kaaduin, ja satutin nilkkani Sotilas oli juuri iskemässä miekkansa rintani läpi,
kun isäni iski miekan läpi hänen selästään. Hän nosti minut ylös ja käski lähteä pois.
Sen jälkeen en enää nähnyt isää. Seuraava ihminen kenet näin sen jälkeen, olit sinä." Dimar sopersi pyyhkien kyyneleet hihaansa.
Ribute kaivoi nenäliinan taskustaan ja antoi sen murtuneelle miehelle.
"Olen pahoillani, muuta en osaa sanoa ." Ribute kuiskasi hiljaa.
"Lupaatko minulle yhden asian?" Dimar kysyi Ributelta joka katsoi hänee yllättyneenä.
Tyttö nyökkäsi. "Älä koskaan kerro kenellekään että itkin sinulle tällä tavoin kuin nälkäinen lapsi."
"En kerro, minä lupaan." Ribute vannoi.
"Mennäänkö takaisin kylään, äitisi näytti huolestuneelta?" Ribute kysyi. "Mennään vain." Dimar myöntyi.

Toivottavasti tämä on helpompi lukea kuin edellinen osa !

1. Sadonkorjuu juhlat

Kesä oli kääntymässä syksyyn. Ruoho oli vielä vihreää ja tuntui pehmeälle paljaissa jalkapohjissa, puissa oli vielä vehreät lehdet, mutta niissä kuiskiva viileä tuuli kantoi syksyn sanomaa. Pienehkössä kylässä, kylässä nimeltä Hior, vietettiin sadonkorjuun juhlaa. Pöydät notkuivat luonnon antimista. Oli omenapiirakoita, maissia, erilaisia leipiä, salaatteja, mehuja, kaikenlaisia hedelmiä ja muita herkkuja.
"Tule isoäiti, minä saatan sinut pöydän ääreen." "Kiitos Ribute, sinä olet jo iso tyttö." isoäiti vastasi hymyillen. Isoäidillä oli olkapäille ulottuvat valkoiset kiharat hiukset ja iloisen tuikkivat vihreät silmät. Hän oli ikäisekseen pirteä, mutta hänen selällänsä oli tapana reistailla syksyisin. Ribute pyöräytti silmiään mutta vastasi silti isoäidin hymyyn. Isoäidin tehtävähän oli kohdella lapsenlapsiaan kuin he olisivat vasta taaperoita. Autettuaan isoäitinsä istumaan Ribute kääntyi ja lähti kävelemään takaisin kohti pientä, kaunista puutaloa josta hän oli tullutkin. Auringonsäteet leikittelivät hänen pitkillä tummanruskeilla hiuksillaan saaden Ributen näyttämään todella kauniilta. Hän sipaisi hiukset pois pähkinänruskeiden silmiensä edestä. "Äiti, ovatko leivät valmiit?" tyttö huusi mennessään sisään taloon. "Kyllä ovat, vietkö sinä ne pöytään?" kuului lämmin ääni keittiöstä. "Niin vähän ajattelin." "Voi miten mukavaa, tässä ne ovat." vastasi nainen joka oli pitkä ja hoikka. Hänen suklaanruskeat hiuksensa oli kerätty pään päälle muhkeaksi nutturaksi ja hänen hymynsä lämmitti paatuneimmankin sydämen. Sama hymy oli sulattanut myös useiden miesten sydämet, ja teki niin yhä edelleen. Hänen tummanruskeissa silmissään oli aina pilkettä. Hän antoi suuren korillisen vaaleaa lämmintä leipää Ributelle pitopöytään vietäväksi. "Onko meiltä tulossa vielä jotain muuta?" nuori nainen kysyi äidiltään lähtiessään ulos. "Kaksi luumupiirakkaa. Mehut saavat olla vielä kylmässä. Koskahan kylämme miehet tulevat metsältä?" äiti kysyi tyttäreltään. "Eivätköhän he kohta tule." Ribute vastasi sulkien oven perässään.
Samassa hänen olkansa takaa ilmestyi käsi napaten leipäkorista yhden leivänpalan. Ribute säikähti ja kääntyi. "Idiootti!" hän ärjäisi nähdessään kaksosveljensä virnistävät kasvot. "Älä jaksa valittaa." poika hymähti ja haukkasi leipää. "Uaaah, khuumaah!" "Ihan oiken sinulle Mercus." Ribute nauroi. Mercus mulkaisi siskoaan mustan hiuspehkonsa seasta taivaansinisillä silmillään. "Koskahan isä tulee?" hän kysyi vaihtaen nopeasti aihetta. "En tiedä, tuskin heillä kauaa menee." Ribute vastasi laskien leipäkorin pöydälle. "Olisin halunnut kylän miesten mukaan metsälle." Mercus mumisi hiljaa kuin itsekseen. "Ei sinulla ole vielä ikää, sitäpaitsi ampuisit jousella ennemmin jonkun kylän miehistä kuin metsän eläimen." Ribute kiusoitteli kaksosveljeään. "Krokkus sinut vieköön!" Mercus sihisi heittäen siskoaan kädessään olevalla leipäpalalla. Krokkukset olivat hevosta hieman isompia, kaksipäisiä liskomaisia olentoja jotka söivät kaiken mikä tielleen sattuu. Niistä kerrottiin hurjia tarinoita mutta niiden sanottiin kadonneen kymmeniä vuosia sitten, eikä kovin moni enää edes uskonut niiden olemassaoloon. "Ellet sitten lepertele niitä pyörryksiin kuten kaikkia muita elukoita." Mercus härnäsi. Ributella oli kyky tulla erittäin hyvin toimeen eläinten kanssa, isoäiti sanoi Ributen olevan "faunabor". Isoäiti oli tavannut yhden faunaboreista ollessaan pieni, mutta suurin osa heistä oli surmattu uskontovainojen myötä. Isoäiti kertoi että jossain vaiheessa hänen pojantyttärensä kyky kehittyy niin vahvaksi että hän pystyy keskustelemaan eläinten kanssa.  Kaksoset mulkaisivat toisiaan murhanhimoisesti. Ribute poimi leivänpalan maasta, käveli lähimmän puun juurelle ja vihelsi vienosti pari kertaa. Puusta lennähti kaksi pientä punaruskeaa lintua syömään leipää hänen kädestään.
Samassa alkoi kuulua vaimeaa kavioiden kopsetta. "Isä ja muut kylän miehet tulevat!" Mercus huudahti ja lähti juoksemaan vastaan. Ribute pudisti päätään mutta lähti itsekin kävelemään veljensä jäljessä. Hänen oli ikävä perheensä hevosta jota hän ei ollut nähnyt koko päivänä. Tyttö kuuli kiljaisuja ja kohotti katseensa taivaalle. Sieltä saapuivat kylän kaksi aarnikotka ratsastajaa. Jokaisella kylän nuorukaisella oli mahdollisuus koittaa muodostaa luottamusta aarnikotkien kanssa kun he täyttivät 17-vuotta. Tähän mennessä vain kaksi oli onnistunut siinä. Ei menisi enää kauan kun olisi Ributen ja Mercuksen vuoro.
Miehet saapuivat saaliinaan metsälintuja, villisika sekä muutamia suuria kaloja. "Hei Ghagros, oliko kivaa metsässä?" Ribute kysyi kauniilta toffeen väriseltä hevoselta sivellen tämän turpaa. Hevonen hirnahti selvästi iloissaan jälleen näkemisestä. "Hei Ribute, onko pöytä katettu?" kysyi Ributen isä tyttäreltään. Hän oli pitkä ja lihaksikas mies ja hänen kiharat mustat hiuksensa ulottuivat olkapäille. Hänen hymyilevät merensiniset silmänsä paljastivat hänen olevan äärimmäisen lempeä mutta viisas mies. "On, kaikki on valmista nyt kun tekin tulitte." Ribute vastasi hymyillen isälleen leveästi. "Loistavaa, minulla on suden nälkä! Vietkö sinä Ghagroksen laitumelle?" mies kysyi taputtaen hevosen kaulaa. "Voin viedä." Ribute vastasi lähtien taluttamaan ratsua. Hän riisui sen ohjakset ja päästi sen vapaaksi. Hiorin kylän laidun ei ollut aidattu alue, hevoset tulivat luokse kun niitä vihelsi. Muuten ne saivat vapaasti vaellella ympäri laaksoa. "Lepää nyt kunnolla kultaseni, minä menen syömään." tyttö sanoi ja lähti kävelemään muiden kyläläisten luo. Villisika pyöri jo vartaassa ja kalat tirisivät pannussa nuotion päällä. Kaikki istuutuivat pöydän ääreen jo odottivat kylän Viisaan aloittavan puheensa. Ribute katsoi äitiään joka viihdytti hänen 1-vuotiasta pikkusiskoaan Sania pitäen tämän hiljaa. Sani oli pieni suloinen vauva jolla oli suklaanruskeita kiharia pieni pää täynnä. Hänellä oli tummanruskeat silmät kuten äidillään ja nyt ne tuikkivat mielenkiinnosta äidin kädessä olevaa helistintä kohtaan. "Jilan, tule tänne!" Ribute kuiskasi toiselle pikkusiskolleen. Hän oli 5-vuotias, hänellä oli punertavan ruskeat hiukset ja vihertävät silmät. Jilan oli touhukas pieni tyttö joka puuhasi koko ajan jotain aikansa kuluksi. Ribute nosti hänet syliinsä istumaan ja antoi hänelle kynän ja paperia. Jilan rupesikin heti innokkaasti töhrtelemään paperille kaikenlaista. Nyt jokainen kylän pieniä lapsia myöten oli hiljaa. Vain tuuli ja linnut pitivät ääntä. Hevosten innokkaat korskahdukset kantautuivat laitumelta tuulen mukana.
"Kiitos kaikille ruuista ja panoksestanne minkä olette antaneet meidän sadonkorjuu juhlamme eteen." kylän Viisas aloitti puheensa. Viisas oli iäkäs, hieman kumara mies. Hänellä oli olkapäille ylettyvät ruskeat hiukset missä näkyi hieman harmaantumisen merkkejä. Viisaalla oli ruskeahko parta missä myös oli hieman harmahtavaa ja hänen hailakan siniset silmänsä kertoivat hänen nähneen paljon. "Jumalattaremme Diaela ja Jumalamme Zikor ovat olleet meille suotuisia tänä vuonna. Satomme on ollut runsas kuten pöydän antimista huomaa, kiittäkäämme siitä hedelmällisyyden Jumalatarta Diaelaa ja Zikor puolestaan on sallinut meidän käyttää metsäneläimiä ravinnoksemme mielinmäärin. Kiittäkäämme heitä siitä." Viisain julisti ja kohotti lasillisen päärynäviiniä. Kaikki kylän aikuiset kohottivat lasinsa ja joivat siemauksen viinistään. "Haluan että kohotamme myös maljan isosiskolleni Fhinalle joka täyttää tänään 79-vuotta!" Viisas jatkoi ja virnisti Ributen ja Mercuksen isoäidille. "Boubi sinä senkin! Ei koko kylän tarvitse tietää miten vanha minäkin jo olen!" Fhina tuhahti mutta loi pikkuveljelleen sitten herttaisen hymyn. "Mukavaa että muistit." "Kohottakaamme siis malja siskolleni!" Viisas vastasi siskonsa hymyyn. "Hyvää syntymäpäivää Fhina!" kyläläiset julistivat isoäidille jonka posket punehtuivat. "Ja nyt syödään!" Viisas ilmoitti ja kaikki kävivät ruuan kimppuun.
Mercus puhui häntä vanhempien nuorten miesten kanssa millaista metsällä oli. "Tuo suuri villisika hyökkäsi kimppuumme ja minä taitoin siltä niskat paljain käsin!" Mercuksen paras ystävä Hikres mahtaili. "Älähän nyt liiottele Hikres." hänen isoveljensä nauroi. "Eiköhän se ollut isän nuoli joka sen villisian surmasi." "Miksi sinä aina pilaat kaiken Monobos?" Hikres puuskahti. "Koska liiottelet kaiken taivaisiin asti ja Mercus parka varmaan vielä uskoo sinua. Tämä nyt kuitenkin oli sinun ensimmäinen kertasi metsällä." Monobos vastasi nyrpeälle pikkuveljelleen. "Kyllä minä arvasin että Hikres liioittelee, en minäkään nyt ihan taukki ole." Mercus vastasi Monobokselle jatkaen "Sinähän olet yrittänyt muodostaa luottamusta aarnikotkaan eikö niin Monobos?" "Niin olen minäkin!" Hikres sanoi väliin. "Niin mutta sinä varmaan kerrot painiottelusta aarnikotkan kanssa ja väität että voitit etkä sen takia päässyt aarnikotka ratsastajaksi koska eläin häpesi liikaa." Mercus arveli. Hikres tuhahti loukkaantuneena ja kääntyi pois ystävästään. "Niin Mercus, siitä on nyt muutama vuosi aikaa kun minä olin aarnikotkia tapaamassa." Monobos aloitti. "Ensin täytyy käydä metsästämässä muutama jänis, ne ovat aarnikotkien herkkua. Sen jälkeen pitää kiivetä Aarniovuorelle missä ne yleensä oleilevat ja pesivät. Sinun pitää asettaa jänikset suuren kiven päälle ja lähteä vuorelta. Seuraavana päivänä sinun pitää viedä niille hieman metsämarjamehua ja asettaa se saman kiven päälle. Sitten vain asetut odottamaan koska aarnikotka saapuu. Jos se juo mehun, olet askeleen lähempänä luottamuksen saavuttamista. Sinun pitää olla tyyni ja rauhallinen tai kotka lentää tiehensä. Jos se kumartaa sinulle se on merkki siitä että se luottaa sinuun. Älä vain mene koskemaan eläimeen ennen kuin se on kumartanut sinulle tai käy kuten minulle." Monobos kertoi Mercukselle joka kuunteli silmät hämmästyksestä selällään. "Miten sinun sitten kävi?" hän sai kysyttyä. "Häkeillyin aarnikotkan kauneudesta niin paljon että menin koskettamaan sitä. Se se ei oikein riemastunut asiasta." Monobos selitti ja nosti paitaansa. Hänen rinnassaan oli kolme pitkää arpea. "Kotka raapaisi minua ja lensi sitten tiehensä. Hädin tuskin selvisin kylään asti hengissä. Kokemus kuitenkin opetti minua olemaan kärsivällisempi." Monobos hymähti ja siveli ajatuksissaan rintaansa.
"Apua, auttakaa..." vaimea avunpyyntö kantautui Ributen korviin. Kukaan muu ei vaikuttanut kuulleen sitä. Mercus oli keskittynyt Monoboksen tarinoihin, isä ja äiti keskustelivat kylän muiden aikuisten kanssa, Jilan oli leikkimässä kauempana kylän muiden lasten kanssa. Sani puolestaan nukkui onnellisena kehdossa äitinsä vieressä. "Ehkä kuulin harhoja." Ribute arveli ja kaatoi itselleen lisää marjamehua.

Tämä on eka osa, jatkoa seuraa. Kommenttia tästä olisi kiva saada ^^

Silloin oli kaikki hyvin. Tai oikeastaan päin persettä, mutta oli aina kivaa.

Kuin moni meist on enää edes hengissä?
Ikävöin joka rämäpäätä meidän jengistä
Ei saanu viel stressaa eikä tehä töit
Muistatsä viel niit unettomii kesäöit?

Meillä oli oma tiivis porukka. Ihan niinku joku sanoikin, "Ollaan ku yks iso perhe!"

Juostiin yöt ulkona, karkailtiin kuka ikkunasta ja kuka mistäkin.
Eikä siellä oikeestaan sen jännempää ollu, siinä oli vaan se oma jännityksensä siinä karkaamisessa.
Aina ei oltu edes kännissä.

Kiivettiin lukion katolle ja mentiin johku ihme pömpeliin lämmittelemään.

Uitiin paskasessa vedessä kivisillalla, eikä ikinä oltu huolissamme mistään.
Porukat oli.

Me oltiin vaan niin lempilapsia Jumalan,
ei katottu kauas vaik seuraus oli tulossa.
Aina jonkun faijan baarikaapista humalaan,
ei välii mitä pullos on, ei vaivauduttu lukemaan.

Aina löyty jostain rahaa ja sitte vedettii kännit.
Kuudella kaljalla.
Ainut ongelma oli mistä saatiin joku hakemaan.
Mut aina niitäkin löyty.

Laitoskierre ei lempilasta murra,
aina kaikki irti kaikest ei oo aikaa surra.
Osa sai otteen oman elämänsä syrjästä, osa, osa on syrjässä.

Porukka alko joutuu laitoksiin.
Oma pikkuveli mukaan lukien.
Mut sit ne vaan venattiin takas ja sama meno jatku.

Ne on niitä aikakauden loppuja, mihin loppu se, ettei turhia hoppuilla?
Omasta maailmast tähän aikuisten maahan,
moni ei pystyny, ne karkuun kauhuissaan kaahaa.

Meno alko muuttuu.
Kuvioihin tuli tappelut ja poliisit. Sossut vielä tiiviimmin.
Ihmisistä alko tulee mulkkuja, miä pääsin siitä porukasta pois ajoissa.

Jollai urpol voi vaa olla huono tuuri.
Me ollaan lempilapsia, meidän sielut on suurii.

Mul on ikävä

Biisit:
Aste -Takaisin
Pyhimys -Lempilapsia