Typerää.
Tässä teille pikku tarina

Kylmä tuuli pöllytti lunta ilmassa kinostaen sen suuriksi valkoiksi dyyneiksi.
"Äiti! Äiti, älä mene vielä! Jää vielä hetkeksi." kuului aneleva ääni, ja samassa lukiasan takaa kömpi esiin suuri,
luurangoksi laihtunut jääkarhu. "Konobo rakas, minun on mentävä." langanlaiha jääkarhu huokaisi.
"Malida siskosi menehtyi jo, en halua että sinun käy samoin." jääkarhu sanoi pienelle valkoiselle pallerolle joka paarusti hänen perässään.
Äiti jääkarhun oli joka päivä lähdettävä kauemmas ruokaa etsimään.

Jää oli heikkoa ja väheni päivittäin. Äidin piti uida yhä pidempiä matkoja löytääkseen jäälauttoja ja mahdollisia hylkeiden hengityspaikkoja.

"Minun on niin kurja olla yksin. Malidan lähdöstäkin on jo niin kauan etten edes muista miltä hän näytti." pieni Konobo vinkaisi.
"Malidan on nyt hyvä olla, älä hänestä huolehdi tähtöseni." äiti sanoi pikkuiselleen.
Konobo katsoi äitiään hiilenmustilla silmillään. Äidin tuuhea turkki näytti valtavan suurelle hänen laihtuneella varrellaan.
Hänen kylkiluunsa pistivät inhottavasti läpi paksun, vaalean karvan.
"Minun on mentävä Konobo. En ole syönyt mitään sen jäätyneen napaketun jälkeen." äiti tokaisi.
"Tulen takaisin niin pian kuin mahdollista." äiti jääkarhu lupasi pukaten pentuaan hellästi kuonolla.
Konobo kiehnäsi hetken emonsa tassuissa ja antoi sitten hänen mennä. Surullisena Konobo katsoi luisevan hahmon katoamista tuiskuavaan lumeen.
"Kun haaskaeläimetkin kuolevat, ovat asiat huonosti." oli Konobon äiti sanonut kaivaessaan jäätyneen naalin lumesta.

Konobo ei ollut saanut maitoa päiviin.
Voi miten hänen tekikään mieli lämmintä, rasvaista maitoa. Surkeana, vatsa kurnien Konobo lähti tarpomaan suuntaan josta hän oli äskettäin tullut.
Hetken taivallettuaan löysi Konobo lumikasan johon äiti oli kaivanut pesän. Pieni jääkarhu pallersi pesään.
Se tuntui niin kylmälle ja yksinäiselle paikalle siskon kuoleman jälkeen.
Hän oli ollut niin sairas. Eräänä aamuna hänen pieni sydämensä ei vain enää lyönyt.
Äiti vei hänet ulos ja hautasi lumeen. Konobon oli ikävä siskoaan. Hän kiertyi pieneksi valkoiseksi palloksi ja nukahti.

Konobo oli nukkunut jo pitkään, kun havahtui yllättäen.
Hän kuuli askelia pesän päältä. "Susia!" Konobo inahti itsekseen ilmaa nuuskien.
Ruokaa oli erittäin vähän joten Konobolla ei ollut epäilystäkään etteikö hän kelpaisi suisen ateriaksi.
Hiiren hiljaa Konobo alkoi kaivautua lumeen peittääkseen hajunsa.
Hetken piilossa kyyhötettyään Konobo kuuli susien lähtevän.
Varovasti pikkuruinen jääkarhu kaivautui ulos lumikasasta ja alkoi putsata lunta turkistaan.
"Äiti, tule jo kotiin." Konobo vinkaisi hiljaa itsekseen. Pieni, laiha pentu käpertyi jälleen nukkumaan, koska tiesi ajan kuluvan nopeammin nukkuen.

Jääkarhu mo uiskenteli laiskasti hyisessä vedessä.
Yksittäisiä jäälauttoja kellui vedessä. Jääkarhu emo puhalsi höyryä sieraimistaan.
Se kiipesi yhdelle lautalle joka oli jäätynyt kiveen kiinni, eikä kellunut virran armoilla kuten muut.
Riemukseen jääkarhu huomasi lautassa reiän joka kertoi hylkeiden käyvän hengittämässä lautalla.
Uupuneena, mutta iloisena se asettui vaanimaan josko joku hylje saapuisi vetämään henkeä.

Kun pikkukarhu nukkui autuaana lumipesässään, kyyhötti emokarhu kärsivällisesti hyytävän tuulen armoilla jäälautassa olevan aukon äärellä.
Usean tunnin paikallaan oltuaan näki jääkarhu kuplien kohoavan aukosta.
Sen jokainen lihas jännittyi ja sen oli innostukseltaan vaikea pysyä paikallaan. Kaikesta huolimatta jääkarhuemo hillitsi itsensä ja pian kurkistikin pyöreä hylkeen pää aukosta.
Salamannopeasti jääkarhu iski valtavan tassunsa hylkeeseen ja veti sen jäälle. Nälkäisenä emo alkoi ahmia hyljettä.
Sen kellertävä turkki alkoi vaihtaa väriään punaiseen. Syötyään lähes koko hylkeen, nuoli emo turkkinsa puhtaaksi verestä, ja lähti kiireenvilkkaa uimaan riutuneen pentunsa luo.

"Konobo, Konobo rakas, olen palannut!" emo huusi kaivaessaan pentuaan hangesta.
"Äiti!" pentu vinkaisi voipuneesta. "Tule syömään." emo käski. Hitaasti Konobo nousi ylös ja kömpi emonsa nisille.
Sinnikkäästi se imi maitoa emonsa nisistä, mutta maito norui alas pennun huulia.
Lopulta pentu ei jaksanut enää imeä. Se teki kuolemaa.

Ihminen aiheuttaa ilmastonmuutosta joka altistaa jääkarhut ison uhan alle.
Jäätiköiden sulaessa ne joutuvat etsimään ravintonsa yhä kauempaa.
Koska jääkarhut elävät jo niin pohjoisessa kuin voivat, eivät ne pääse pakenemaan ilmastonmuutosta kylmemmille alueille kuten muut eläimet.
Ne ovat siis tappolistalla ensimmäisinä.
Mutta SINÄ voit vaikuttaa! Pienetkin teot voivat olla suuria.
Kanna kortesi kekoon jo tänään!