9. Harjoitus tekee mestarin

"Ribute, tule mukaani ja kutsu kaikki koolle. Minä menen Boubin puheille." isoäiti sanoi
"Pärjäätkö sinä täällä, Diumpor?" Fhina kysyi lentävältä yksisarviselta. "Minun on täällä oikein hyvä. Kiitos sinulle kaikesta Pikku Fhina." Diumpor vastasi.
"Älä kiittele minua. Lepää nyt." Fhina kehotti ja lähti Ributen kanssa ladosta. Ribute kiiruhti kylän keskellä kasvavan suuren puun luokse.
Puu oli todella vanha ja siinä sanottiin asuvan kylää suojeleva henki. Puun yhdessä oksassa roikkui torvi johon oli tarkoitus puhaltaa jos haluttiin kaikkien kyläläisten saapuvan koolle.
Torvi oli metallia ja siihen oli kaiverrettu joitakin merkkejä. Ribute nosti torven huulelleen ja puhalsi. Syvä, matala ääni kajahti ilmoille ja ihmiset kääntyivät katsomaan Ributea kohti.
Tyttöä hieman nolostutti mutta nyt oli tosi kyseessä. Kodeissaan olevat ihmiset tulivat ulos ja kaikki alkoivat kerääntyä puun ympärille. "Ribute mitä tapahtuu?" joku kyläläisistä kysyi.
"Odottakaa, kohta kaikki selviää." tyttö sanoi. Hän ei oikein itsekkään tiennyt mitä tulemaan piti.
Kaikki olivat saapuneet koolle kun kylän Viisas saapui paikalle siskonsa kanssa.
"Rauhoittukaa hyvät ihmiset." Viisas pyysi ja ihmiset hiljentyivät kiinnostuneina. "Rakkaat kyläläiset." isoäiti aloitti.
"Kuten olette luultavasti huomanneet, useita omituisia ja hirveitä asioita on tapahtunut lähiaikoina."
Ihmiset alkoivat jutella keskenään Fhinan sanojen vaikutuksesta. "Asiat ovat nyt niin" isoäiti aloitti kovemmalla äänellä saadakseen kyläläisten huomion takaisin
"Että kylään on julistettava hätätila."
Nyt kyläläiset alkoivat kohista todenteolla ja lievää hysteriaakin oli havaittavissa. "Rauhoittukaa!" Viisas huusi.
"Pyydän että tämän kylän kaksi aarnikotkaratsastajaa Wyar ja Okudi alkavat vartioida kylän ympäristöä ilmasta käsin. Vanhempien on myös vahdittava pieniä lapsiaan nyt entistä tarkemmin. Ei hätäillä, kaikki on vielä hyvin." Viisaan sana "vielä" jäi kaikumaan ikävästi Ributen korviin.
Wyar ja Okudi puhalsivat kaulassaan roikkuviin pilleihin ja lähes välittömästi taivaalta alkoi kuulua kiljaisuja. Kaksi aarnikotkaa laskeutui kylän keskelle.
Niiden silmät loistivat oveluutta ja viisautta, sulat sädehtivät auringonvalossa ja leijonan jalat polkivat malttamattomana maata. Miehet hyppäsivät kotkiensa selkään ja kiitivät nopeasti kohti korkeuksia.
Ihmiset hajaantuivat kylän keskustasta kotejaan kohti. Kun kukaan ei kiinnittänyt huomiota Ributeen, hän luikahti metsään.
"Miksi kaikki menee ihan pieleen!" tyttö kiljui. Hän putosi polvilleen maahan ja alkoi itkeä.
"Älä itke tyttö." kuului matala ääni hänen viereltään. Ribute kohotti katseensa ja näki valtavan ruskean karhun.
Hän säpsähti ja kavahti taakse päin. "Ei sinun tarvitse minua pelätä. Olet faunabor. Kukaan itseään kunnioittava eläin ei vahingoita faunaboria." karhu sanoi.
Ribute pyyhki kyyneleensä ja nousi seisomaan. "Eli sinä siis ymmärrät puhettani?" tyttö kysyi vielä varmuudeksi.
"Kyllä." karhu vastasi. "Taitoni on siis kehittynyt kokonaan. Johtuuko se siitä että täytän huomenna 17?" Ribute kysyi karhulta.
"Voi johtuakin. Mikä sinulla on hätänä Ribute? Itkit niin loduttomasti." karhu uteli. "Mistä tiedät nimeni?" Ribute kysyi ihmeissään.
"Metsän eläimet ovat puhuneet sinusta siitä asti kun synnyit. Olet aina eläinten puolella ja niin kovin kiltti niille." karhu sanoi
"Kiva kuulla." Ribute hymyili "Minä olen surullinen koska maailma jonka tunsin on mennyt aivan sekaisin." tyttö huokaisi ja pyyhkäisi silmiään.
"Mikä sinun nimesi muuten on?" Ribute kysyi karhulta. "Olen Mimfer. Niin Ribute, ajat muuttuvat." Mimfer huokaisi. "Huomenna kun sinulla on syntymäpäivä, tulehan käymään täällä metsässä." Mimfer pyysi.
Ribute ihmetteli ehdotusta mutta suostui. "Alkaa olla jo myöhä. Menen takaisin kylään etteivät vanhempani huolestu." Ribute sanoi.
"Hyvä! Huomenna nähdään!" Mimfer huikkasi ja lähti juoksemaan syvälle metsään. Kävellessään metsäpolkua pitkin Ribute näki Dimarin kävelevän häntä vastaan.
"Miten jalkasi ja kylkesi voivat?" mies kysyi päästyään Ributen kohdalle. "Ihan hyvin." tyttö vastasi.
"Hyvä. Tule sitten perässä." Dimar käski. "Ei, kun minun pitäisi" Ribute aikoi sanoa
"Ei mutinoita!" Dimar murahti. Ribute ei juuri nyt jaksanut väitellä joten hän seurasi mukinoimatta.
"Mihin viet minua?" hän kysyi kun he olivat kävelleet syvemmälle metsään jonkin aikaa.
"Olemme ihan kohta perillä." Dimar sanoi eikä sen jälkeen pukahtanutkaan vaikka Ribute yritti kysellä tältä enemmän tietoja.
"Perillä." mies sanoi. Ributen edessä oli metsän antimista rakennettu jonkinlainen kuntorata. "Miksi toit minut tänne?" tyttö kysyi nenäänsä nyrpistäen.
"Jos aiot kunnon soturiksi sinun täytyy olla kestävä. Olen rakentanut tämän lähinnä itseäni varten mutta ajattelin että voisin esitellä sen sinullekin." Dimar selitti.
"Aloittakaamme tästä." Dimar sanoi juhlallisesti ja osoitti kahden puun varassa roikkuvaa pitkää keppiä. Ribute katsoi hökkeliä ihmeissään.
"Tämä parantaa tasapainoasi. Nouse pölkyn päälle." Dimar neuvoi. Tyttö nousi puupölkyn päälle seisomaan. Dimar kiipesi toisessa päässä olevan pölkyn päälle.
"Nyt astu ohuelle kepille ja kävele minua vastaan." Ribute teki työtä käskettyä. Keppi oli niin kapea että hänen piti keskittyä todella paljon, ja kaiken lisäksi se oli vielä liukaskin.
"Miten minun pitäisi muka kävellä tätä pitkin!" Ribute kivahti vastausta saamatta. Ribute päätti kuitenkin yrittää kävellä keppiä pitkin. Kun Dimar ja Ribute olivat toisiaan vastapäätä he pysähtyivät.
"Koita nyt pysyä tasapainossa kun minä häiritsen keskittymiskykyäsi." Dimar sanoi alkaen huitoa käsillään Ributen ympärillä. Tyttö heilui ja horjui mutta pysyi pystyssä.
Dimar sysäisi Ributea kevyesti käsivarresta mutta itsepintaisesti hän säilytti tasapainonsa. Dimar oli tönäisemässä hieman kovempaa mutta Ribute väisti. "Hienoa, olet oppinut jotain!" Dimar kehaisi.
"Nyt voit astua pois kepin päältä." hän sanoi.
"Olet luonnonlahjakkuus." Dimar totesi Ributelle. Vaikka toteamus olikin sanottu kylmästi kuten Dimarin oli tapana, ei Ribute voinut olla tuntematta itseään hieman ylpeäksi.
"Seuraavaksi tänne." Dimar osoitti. Ribute katsoi eri korkuisia puupölkkyjä jotka oli isketty maahan pystyyn erilaisten matkojen päähän toisistaan.
"Sinun on tarkoitus hyppiä pölkkyjen päälle kaatuamatta." Dimar sanoi näyttäen esimerkkiä. Hän nousi matalimman pölkyn päälle ja loikkasi kevyesti seuraavalle.
Kolmas oli jo hieman kauempana joten hän joutui ponnistamaan hieman lujempaa päästäkseen sille. Hän kuitenkin horjahti ja putosi maahan.
"Kuten huomaat, se ei ole hirveä helppoa." hän sanoi ja pyyhkäisi mutaa housuistaan. Ribute kiipesi ensimmäisen pölkyn päälle ja hengitti syvään säilyttääkseen tasapainonsa.
Hän tiesi että tasapainon säilyttämiseksi olisi hyvä tuijottaa yhtä pistettä. Hän keskitti katseensa seuraavaan pölkkyyn ja hyppäsi. Vähääkään horjumatta hän pääsi pölkyn päälle ja loikkasi sitten seuraavalle.
Tasapaino oli pettää mutta itsepintaisesti tyttö korjasi tilanteen heti. Neljäs pölkky oli jo melkoisen matkan päässä eikä Ribute meinannut uskaltaa hypätä.
Hän keräsi rohkeutensa ja ponnisti kaikin voimin eteen päin ja samalla vauhdilla heti viimeiselle pölkylle. Hän katsahti Dimariin joku tuijotti tyttöä silmät suurina.
"Sinulla on ilmiömäinen tasapaino!" mies hämmästeli ja hetkeksi aikaa kovan maskin takaa paljastui yllättynyt nuori mies. Ribute hymyili tyytyväisenä.
"Jatketaan." Dimar sanoi ja tympeä perusolemus oli taas palannut. "Mikä ihme tuo on?" Ribute kysyi katsoen kivien päälle kasattua risukasaa.
"Sinun pitää ryömiä sen ali osumatta oksiin." mies vastasi. "Minun vaatteeni likaantuvat ja menevät pilalle." Ribute nurisi.
"Ota ne sitten pois." Dimar vastasi vähät välittämättä mutta yllättyi huomatessaan Ributen kiskovan päällyspaitaa ja housujaan pois päältään. "Pidä näitä!" Ribute tuhahti ja mätkäisi vaatteensa Dimarin syliin.
Tyttö polvistui ja kurkisti risukasan alle. Maan ja oksien väliin jäävä rako oli ehkä kolmisenkymmentä senttiä. "Minä näytän sinulle." tyttö sihisi itsekseen ja lähti ryömimään oksien ali.
Maa oli kylmä ja pienet kivet raapivat hänen jalkojaan. Risut repivät ja tarttuivat hänen pitkiin hiuksiinsa. Siltikin hän vain hipaisi risukattoa muutaman kerran.
"Oletko nyt tyytyväinen?" tyttö kivahti Dimarille rapsiessaan hiekkaa ja oksia päältään. "En, vielä on yksi este jäljellä." Dimar tokaisi.
Ribute helli päässään mielikuvaa miehen kuristamisesta mutta hillitsi itsensä ja tempaisi vaatteensa miehen sylistä. Sukkelasti tyttö pukeutui ja seurasi Dimaria.
Kohta hänen edessään kohosi nelisen metriä korkea, pystyyn nostettu puun runko. Sen sivuihin oli hakattu reikiä ja niihin oli työnnetty tukevasti oksia.
"Tässä katsotaan sinun käsivoimiasi." Dimar selitti. "Jalkoja ei saa käyttää, vaan ylös on kohottava näin." Dimar alkoi kavuta oksia pitkin pelkkiä käsiään käyttäen.
Ribute katsoi touhua kauhuissaan. "Selvä!" hän tokaisi näyttämättä pelkoaan Dimarille. Tyttö tarttui alimpina oleviin oksiin ja alkoi kavuta ylös.
"Tämähän on helppoa!" hän ajatteli mutta jo parin oksan jälkeen hänen käsiään pakotti aivan valtavasti.
Hänestä tuntui että hänen kämmenensä olisivat olleet tulessa ja että hänen käsivarsiensa sisällä olisi ollut kumilanka joka napsahtaisi poikki aivan näillä minuuteilla.
Kädet täristen hän hilasi itseään kohti seuraavaa oksaa mutta hänen voimansa pettivät ja hän putosi. Juuri ennen kuin tyttö ehti mätkähtää maahan, nappasi Dimar hänestä kiinni.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi katsoen Ributen punoittavia käsiä. "Selviän kyllä." tämä vastasi. "Selvä. Tämän päivän harjoittelu olikin sitten tässä." Dimar tokaisi.
"Vietätkö huomenna syntymäpäivä juhlat?" Dimar kysyi Ributelta joka puhalteli polttavia käsiään. "Mistä sinä tiedät että minulla on synttärit?" tyttö kysyi silmät pyöreinä.
"Kaksosveljesi ei ole muuta tehnytkään kun höpöttänyt siitä kuinka hän pääsee metsälle ja aarnikotkia tapaamaan." Dimar tuhahti ärsyyntyneenä.
"En ajatellut pitää. Tulen vain huomenna käymään täällä metsässä." tyttö vastasi. "Mitä sinä täällä teet?" Dimar puuskahti.
"Uusi ystäväni Mimfer kutsui minut." Ribute vastasi kuin kyse olisi ollut kenestä tahansa.
"Kuka on Mimfer? En ole kuullut hänestä aijemmin." Dimar uteli. "Hän on karhu. Oletko mustasukkainen?" Ribute ilkkui.
"En todellakaan! Varsinkaan millekkään karhulle!" Dimar rähähti. Ributea nauratti.
Kaksikko lähti kävelemään kylää kohti. Heidän päästyään Ributen kotiovelle, sisältä kuului naisen huutoa.
"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Ribute huudahti rynnäten sisälle Dimar kannoillaan.
 

Ja jatkoa taas joskus... ^^