2. Uusia tuttavuuksia

"Auttakaa..." kuului jälleen jostain kaukaa. Tyttö huomasi pikkulintujen hänen ympärillään sirkuttavan levottomasti,
ja jopa kauempana heinää natustava jänis oli noustanut korvansa pitkälle pystyyn.
Ribute pälyili ympärilleen levottomasti ja näki kaukana kaksi vaivalloisesti etenevää ihmishahmoa.
Ribute laittoi kaksi sormea huulilleen ja vislasi niin että korvissa vinkui. Kylän ihmiset hiljentyivät ihmeissään ja katsoivat kun Ribute hyppäsi paikalle viilettäneen Ghagroksen selkään.
"Ribute mitä nyt?" hänen äitinsä katsoi tytärtään ihmeissään. Mitään sanomatta Ribute lähti laukkaamaan kohti kaukana erottuvia ihmishahmoja. Päästyään lähemmäs hän erotti,
että raskaana oleva nainen yritti taluttaa nuorta miestä jolla oli verinen side kätensä ympärillä ja hän ontui vasenta jalkaansa todella ikävästi.
"Kiitos että kuulit meidät." nainen henkäisi helpottuneena. "Minä olen Ulmita Pokrus ja tässä on poikani Dimar." hän kertoi hymyillen Ributelle uupuneesti. Dimar katsoi Ributea suoraan silmiin.
Pojan silmistä kuvastui viha, katkeruus ja ääretön suru. Jokin Ributen sisällä muljahti ja hänen oli pakko katsoa toiseen suuntaan. "Hauska tavata, minä olen Ribute Lupur." tyttö sanoi ja yritti hymyillä.
"Olemme tulossa Kaborista. Chicarolin joukot valloittivat sen ja riistivät kuningas Safiorin kruunun." Ribute tiesi että Hiorista oli kolmen päivän ratsastusmatka Kaborin kaupunkiin,
mutta kävellen se kestäisi varmaan viikon. "Anteeksi mutta kuka on Chicarol?" uskaltautui Ribute kysymään.
Dimar katsoi tyttöä kuin tämä olisi väittänyt lehmien osaavan lentää. Ribute punastui. "
Hän on hirveä vallanhimoinen mies joka hyökkää kaupunkeihin yksi kerrallaan. Pian hänen vallassaan on luultavasti puolet koko Astrusta.
Chicarol väittää olevansa Universumin Luojan, koko maailman suurimman Jumalan sukulainen, ja pyrkii käännyttämään kaikki Unikalaiseen uskontoon.
Hän pelottelee ihmisiä että heidät tuhotaan ja he joutuvat ikuiseen kadotukseen jos he eivät kunnioita Chicarolia ja käänny Unikalaisiksi. 'Vääräuskoiset' hän surmaa."
Ulmita kertoi Ributelle joka ei voinut uskoan korviaan.

Koko elämänsä hän oli elänyt pienessä Hiorin kylässä jossa kaikki tunsivat toisensa. Hän ei ollut koskaan käynyt missään muualla kuin kylän lähiympäristössä
ja tiesi ulkopuolisesta maailmasta vain sen mitä hänelle oli kerrottu. Isoäiti oli kylän vanhin henkilö joten hän kertoi usein tarinoita muualta Astrun maailmasta.
Hänen miehensä oli murhattu uskontovainoissa ja vasta nyt Ribute ymmärsi että tämä Unika uskonto oli syy siihen ettei hän koskaan saanut tutustua isoisäänsä.
"Voi tyttö kulta. Anteeksi että kerroin sinulle kaiken näin kerralla. Mutta Chicarolin miehet..." Ulmita nielasi ja kokosi murtumassa olevan äänensä.
"Tappoivat mieheni." hän sanoi ja silitti pyöreää vatsaansa. "He myös haavoittivat poikaani pahoin. Olemme kävelleet monta päivää emmekä ole nähneet yhtään ihmisiä.
Ihme että Dimar on edes elossa. Hevosemme kuoli matkan puolessa välissä saamiinsa vammoihin, joten matkantekomme on ollut todella hidasta.
Auta meitä Ribute, ole kiltti!" Ulmita aneli tarttuen Ributea käsistä. "Totta kai minä autan! Dimar, tule ratsaille, vien sinut ensimmäisenä kylään koska olet vakavasti loukkaantunut.
Lähetän jonkun hakemaan sinua Ulmita." Ribute hymyili raskaana olevalle naiselle.
"Kyllä minä voin kävellä." Dimar sihisi hampaidensa välistä. Ribute huomasi jokaisen askeleen tuottavan nuorelle miehelle suurta tuskaa, mutta kuten miehet yleensä,
hän oli liian ylpeä myöntääkseen sen. Ulmita katsoi poikaansa anelevasti. Dimar antoi periksi ja kipusi vaivalloisesti Ghagroksen selkään. Ulmita hymyili tytölle
kiitollisuuden kyynel poskelle valuen.
Ribute hyppäsi Dimarin taakse ja kietoi toisen kätensä tämän ympäri. "Kyllä minä täällä pysyn!" Dimar ärähti. "Ole hiljaa typerys, olet loukkaantunut!" Ribute ärähti vastaukseksi.
Dimar huokaisi. Mutta se ei ollut turhautunut huokaisu. Hän oli helpottunut koska pitkä ja kivulias matka oli takana päin.
Mies nojasi Ributeen ja antoi väsymykselleen viimein vallan.

"Isä, tuolta tulee raskaana oleva nainen, käy hakemassa hänet! Äiti, tämä mies on loukkaantunut, tule äkkiä tänne!" Ribute huusi heti kun lähestyi kylää.
Ributen isä Nazar hyppäsi heti Ghagroksen selkään kun tyttö oli auttanut Dimarin pois ratsailta. "Lica, ala heti keittää siteitä yrttivedessä." isoäiti käski poikansa vaimoa
ja nousi todella nopeasti ylös rientäen lapsenlapsensa ja loukkaantuneen nuorukaisen vierelle. "Voi poika kulta mikä sinun on käynyt." Fhina huokaisi.
"Ei minulla mitään hätää ole rouva..." Dimar jätti lauseensa kesken. "Äläpäs vähättele poika, ja sano vaan isoäiti, tai Fhina." isoäiti sanoi ja hoputti nuoren miehen sisälle taloon. Lica keitti siteitä
ja Fhina putsasi Dimarin kättä. Hänen olkapäässään oli todella syvä haava ja mies värähti joka kerta kun hänen kätensä liikkui. Ovi aukesi ja sisälle astelivat Mercus,
hänen isänsä sekä Dimarin äiti, Ulmita. Ulmita ryntäsi syleilemään poikaansa jonka käteen oli juuri vaihdettu puhtaita siteitä.
"Kiitos valtavasti avustanne, ilman teitä olisimme luultavasti menehtyneet. Olen todella pahoillani että tulimme pilaamaan juhlanne." Ulmita pahoitteli. "Älä höpsi tyttöseni!" isoäiti tokaisi.
"Saatte viipyä meillä niin pitkään kuin suinkin, meillä on yksi ylimääräinen huone, kyllä te sinne mahdutte." hän jatkoi. "Emme haluaisi olla vaivaksi..." Ulmita aloitti.
"Älä höpsi, täällä sinä ja poikanne, sekä tuleva pienokaisesi olette turvassa." Fhina sanoi. "Todellako?" Ulmita kysyi ääni melkein särkyen. "No kyllä varmasti!" Lica tokaisi ja hänen miehensä nyökkäsi.
"Voi kiitos, minä korvaan tämän jotenkin!" Ulmita parahti ja halasi isoäitiä oikein kovasti. "Parhaiten korvaat sen ottamalla poikasi mukaan ja tulemalla syömään ja juhlimaan kanssamme." Fhina ilmoitti.
"Aivan. Poikanne kädessä oleva syvä haava on todella pahassa kunnossa, mutta ei yllä lihakseen asti. Siteessä olevat yrtit nopeuttavat paranemista. Hänen nilkkansa on vain nyrjähtänyt,
laitoin siihen tukevan siteen." Lica kertoi Ulmitalle. Hän huokaisi helpotuksesta ja lähti muiden kanssa juhlapöytään syömään. "Rakkaat kyläläiset, tässä ovat Ulmita ja Dimar Pokrus. He ovat kotoisin Kaborista,
josta ovat nyt paenneet Chicarolin miesten hyökätessä sinne. Ulmita on juuri menettänyt miehensä, ja on ollut vähällä menettää poikansa, syntymättömän lapsensa sekä oman henkenssä.
Toivottakaamme heidät tervetulleeksi joukkoomme." isoäiti julisti heidän saapuessaan pöydän ääreen. Kaikki viittoivat Ulmitaa ja hänen poikaansa istumaan. Ulmita hymyili kaikille onnellisena
mutta uupuneena ja istahti sitten pöytään poikansa viereen. Ribute söi vilkuillen samalla välillä vieressään istuvaa Dimaria joka hädin tuskin oli koskenut edessään olevaan ruokaan.
Mercus ei voinut olla humioimatta hänen sisarensa mielenkiintoa tuota vierasta kohtaan. "Ribute taitaa olla ihastunut." hän kiusoitteli siskoaan.
"Enkä ole, älä ole typerä!" Ribute murahti ja potkaisi pöydän alla veljeään sääreen. Hän tunsi että hänen poskilleen oli noussut vieno puna. Tytön oli pakko myöntää itselleen
että mustan hiuspehkon alta kirkkaansinisillä silmillään viinilasia tuijottava nuorukainen oli hänestä auttamatta todella komea.
Nyt nuo siniset silmät olivat täynnä vihaa ja surua.

"Kiitos hyvästä ruuasta, minä lähden, äh, metsään kävelylle." Dimar sanoi yllättäen ja nousi pöydästä. Ulmita oli jo nousemassa ylös kun isoäiti tarttui häntä kädestä
"Älä mene. Hän suree isäänsä. Minulla on kokemusta." Fhina huokaisi ja nyökkäsi edessään istuvaa Nazaria kohden. "Mieheni tapettiin uskontovainoissa poikani ollessa pieni."
iäkäs nainen kertoi ja hetken verran hänen silmistään hehkui suunnaton ikävä. "Olen pahoillani." Ulmita sanoi ja puristi isoäitiä kädestä.
"Älä ole. Olemme molemmat kokeneet saman." isoäiti sanoi.
"Syö nyt itsesi kylläiseksi."

Ribute pyöri levottomasti tuolillaan. "Kiitos herkullisesta ruuasta." tyttö sanoi ja nousi pöydästä mitään muuta sanomatta.
Kun kukaan ei katsonut, hän livahti metsään samaan suuntaan kuin Dimar oli äskettäin mennyt. Tyttö hiipi aivan hiljaa ettei häntä kuultaisi. Hän pysähtyi ja kuuli läheiseltä lammelta veden loiskahduksen.
"Kalat ne siellä hyppivät." hän ajatteli itsekseen, mutta kuuli heti toisen loiskahduksen. Hän nopeutti tahtiaan ja näki pian lammen rannalla Dimarin viskelevän terveellä kädellään kiviä veteen.
Hänen kävi poikaa sääliksi. Dimar otti kiven loukkaantuneeseen käteensä ja heitti. Välittömästi hän huudahti kivusta ja painui kyykkyyn.
Mitään ajattelematta Ribute ryntäsi puiden lomasta miehen vierelle.
"Oletko kunnossa?" Ribute kysyi hätääntyneellä äänellä. "No en todellakaan ole! Seuraatko minua?" mustahiuksinen nuorukainen ärähti tytölle. Ributen pähkinän väriset silmät tummenivat. "Mitä jos seuraankin?" tyttö huusi takaisin ja heitti melkein lanteille ulottuvat hiuksensa selkänsä taa. "Minkä takia? Ethän edes tunne minua!" Dimar tiuskaisi siniset silmät leimuten.
"Voin minä silti olla huolissani sinusta!" Ribute vastasi ja katsoi suoraan Dimarin kirkkaansinisiin silmiin. Mustia hiuksia vasten ne näyttivät lähes maagisen kirkkailta.
Tällä kertaa Ribute ei kääntänyt katsettaan pois vaan tuijotti jääräpäisesti nuorta miestä suoraan silmiin. "Minä en tarvitse huolenpitoasi!" Dimar huudahti ja käänsi katseensa pois.
"Asia selvä!" Ribute ilmoitti melkein kiljuen ja kääntyi mennäkseen takaisin kylään.

"A-anteeksi... Älä mene." kuului hiljainen ääni hänen selkänsä takaa. Ribute yllättyi ja pysähtyi kuin seinään.
Varovasti hän kääntyi ympäri ja näki Dimarin istuvan kauempana pää painuksissa. Tyttö asteli miehen vierelle ja istahti tämän viereen. Pitkään he olivat vain hiljaa ja katselivat vedessä uiskentelevia pikkukaloja. Jostain kuului ketun jäkätystä. Ilta oli yllättävän lämmin vaikka syksy teki tuloaan.
Ribute vilkaisi syrjäsilmällä Dimaria ja huomasi kyyneleen valuvan tämän poskea pitkin. Tyttö tunsi olonsa täysin avuttomaksi eikä oikein osannut tehdä mitään.
Hän kuitenkin uskaltautui varovasti tarttua vieressään istuvaa nuorta miestä kädestä. Ribute oli melkein varma että Dimar vetäisi kätensä pois ennen kuin hän ehtisi edes koskea siihen.
Yllätyksekseen Dimar antoi kätensä olla paikallaan.
"Minulla on ikävä isääni." Dimar kuiskasi rikkoen pitkän hiljaisuuden. "Totta kai on." Ribute vastasi puristaen Dimarin kättä hieman lujempaa.
Nuorukainen puhkesi täysiin kyyneliin.
"Hän käski minun pitää äidistä ja vauvasta hyvää huolta ja ryntäsi sitten taistelun keskelle. Minä juoksin hänen peräänsä
ja joku sotilaista viilsi minua miekalla olkapäähän. Kaaduin, ja satutin nilkkani Sotilas oli juuri iskemässä miekkansa rintani läpi,
kun isäni iski miekan läpi hänen selästään. Hän nosti minut ylös ja käski lähteä pois.
Sen jälkeen en enää nähnyt isää. Seuraava ihminen kenet näin sen jälkeen, olit sinä." Dimar sopersi pyyhkien kyyneleet hihaansa.
Ribute kaivoi nenäliinan taskustaan ja antoi sen murtuneelle miehelle.
"Olen pahoillani, muuta en osaa sanoa ." Ribute kuiskasi hiljaa.
"Lupaatko minulle yhden asian?" Dimar kysyi Ributelta joka katsoi hänee yllättyneenä.
Tyttö nyökkäsi. "Älä koskaan kerro kenellekään että itkin sinulle tällä tavoin kuin nälkäinen lapsi."
"En kerro, minä lupaan." Ribute vannoi.
"Mennäänkö takaisin kylään, äitisi näytti huolestuneelta?" Ribute kysyi. "Mennään vain." Dimar myöntyi.

Toivottavasti tämä on helpompi lukea kuin edellinen osa !