12. Suuria suunnitelmia

Loppu yön Ribute nukkui kuin tukki. Hän uneksi Bhamarun kanssa lentämisestä ja näki unessaan myös toisen aarnikotkan ja tämän ratsastajan lentävän kanssaan.
Herätessään hänellä oli todella iloinen mieli. Keittiöön mennessään hän näki veljensä joka pakkasi eväitä reppuunsa. "Oletko lähdössä Aarniovuorelle?" Ribute kysyi kaksosveljeltään.
"Jep. Kesytän kaikken voimakkaimman ja komeimman aarnikotkan koko vuorelta!" Mercus leveili.
"Muista että aarnikotkat ovat paljon fiksumpia kuin useimmat ihmiset. Kohtele niitä nöyrästi ja kunnioittavasti." Ribute neuvoi. "Blaablaablaa." Mercus sivuutti siskonsa neuvot.
"Ole varovainen." Lica sanoi syöttäessään puuroa Sanille jonka naamalla oli enemmän puuroa kuin lautasella. "Joo joo." Mercus tuhahti ja läimäytti oven kiinni perässään.
"Hän on liian kärsimätön." Lica huokaisi huolta äänessään. "Kyllä hän selviää." Ribute lepytteli äitiään uskomatta täysin itsekkään mitä sanoi.
"Missä isä on?" Ribute kysyi vaihtaen nopeasti puheen aihetta. "Hän on pilkkomassa polttopuita." Lica vastasi. Ribute meni ulos ja tähyili vajan suuntaan.
Sieltä päin kuului pauketta joten tyttö suuntasi menonsa sinne. "Isä!" hän huudahti, mutta Nazar jatkoi puiden pilkkomista tytärtään kuulematta.
"Isä!" Ribute kiljaisi niin että hänen keuhkonsa melkein puhkeisvat. "Oh, hupsista." Nazar naurahti kääntyessään tyttärensä puoleen.
"Onko sinulla jotakin asiaa?" hän kysyi hieraisten hikeä otsaltaan. "No en kai minä tässä muuten kiljuisi!" Ribute tuhahti.
Hänen isänsä oli tottunut tyttönsä kipakkaan luonteeseen eikä pahastunut vaikka Ribute olikin välillä hieman nenäkäs. Ei hän sitä tarkoituksella tehnyt, ja Nazar tiesi sen.
"No, mikäpä mietityttää?" Nazar tiedusteli iskien kirveen puupölliin niin että siitä lensi pala korkealle ilmaan. "Voisiko Dimarista tulla aarnikotkaratsastaja?" Ribute kysyi katsoen isänsä syvänsinisiin silmiin.
Hänen isänsä oli hetken vaiti ja hieroi leukaansa. "No kyllä kai. Asuvathan Pokrukset nyt Hiorissa ja Dimarilla on ikääkin tarpeeksi. No, mikäs siinä!" Nazar tokaisi.
"Loistavaa!" Ribute kiljahti ja pinkaisi sitten juoksuun. "Tuo tyttö on mahdoton." Nazar totesi itsekseen tarttuen jälleen kirveeseen.
Ribute meni takaisin sisälle ja istahti keittiön pöydän ääreen. Ulmita istui pöydän äärellä syömässä leipää. "Löysitkö isäsi?" Lica kysyi tyttäreltään.
"Löysin. Hän oli pilkkomassa puita kuiten sanoitkin." Ribute vastasi syöden leipäpalaa jonka otti pöydällä olevasta korista.
"Missä isoäiti muuten on?" tyttö kysyi huomattuaan ihmetyksekseen isoäidin poissaolon. "Hän on suojaamassa yrttejä. Lähiaikoina saattaa tulla halla." Ulmita vastasi.
Hänestä oli tullut todella läheinen isoäidin kanssa. "Aivan." Ribute totesi ja ahtoi loputkin leivästään kitaansa. "Minne menet?" Lica kysyi sipaisten hiuskiehkuran kasvojensa edestä.
"Ulos vain." Ribute vastasi vetäen kenkiä jalkaansa. Hän hymyili äidilleen ja sulki oven perässään.
Ribute lähti kävelemään kohti metsää jossa hän niin suuresti viihtyi. Hän tiesi että myös Dimar viihtyi metsässä ja Ributen oli tarkoitus etsiä mies käsiinsä.
Hän näki pikkulintujen istuskelevan suuren, vanhan puun paksulla, muhkuraisella oksalla. "Oletteko nähneet miestä, mustat hiukset, siniset silmät, pitkä?" Ribute kysyi lintuparvelta.
"Hän on muutaman minuutin lentomatkan päässä, tuonne päin." pieni lintu sirkutti. "Kiitos avusta." Ribute sanoi varisti leivänmuruja taskustaan puun juurelle.
"Ei kestä kiittää!" linnut sirkuttivat yhteen ääneen. Ribute lähti kävelemään lintujen neuvomaan suuntaan ja hetken kuluttua näkikin Dimarin istuvan kaatuneen puunrungon päällä.
"Mitä puuhailet?" Ribute kysyi iloisesti istahtaen miehen vierelle. "Kunhan veistelen." Dimar vastasi. Ribute katsoi miehen käsissä muotoutuvaa upeaa pientä veistettyä aarnikotkaa.
"Tuo on upea!" Ribute ihasteli. "Kiitos. Oliko sinulla jotakin asiaa kun tänne asti tulit?" Dimar kysyi siirtämättä katsettaan aarnikotkasta.
"Oli minulla. Kysyin isältä että voisiko sinusta tulla aarnikotkaratsastaja ja hän vastasi myöntävästi." Ribute kertoi. Katse Dimarin silmissä kirkastui ja hän katsoi Ributeen.
"Mukava kuulla. Voisinkohan lähteä Aarniovuorelle jo huomenna?" nuorukainen kysyi. "En usko sille olevan mitään estettä." Ribute hymyili.
"Aiotko opettaa minua vielä miekkailemaan ja ampumaan jousella?" tyttö kysyi mieheltä jonka katse oli taas kiinteästi veistoksessa.
"Olen luultavasti opettanut sinulle jo kaiken mihin pystyn. Loppu riippuu sinusta." kuului vastaus. Ribute kohautti olkiaan ja hyppäsi alas puunrungon päältä.
Taivaalta kuului kiljahdus ja Bhamaru laskeutui kaksikon keskelle. "Ribute" se huohotti hengästyneenä "Veljesi ei ole kovin hyvässä kunnossa." Bhamaru sai sanottua.
"Mitä hänelle on käynyt?" Ribute kysyi. Hänen hätääntynyt äänensä sai Dimarin valpastumaan.
"Hän hieman hätäili Aarniovuorella ja eräs lajitoverini ei oikein pitänyt siitä. Hän on haavoittunut." Bhamaru kertoi. "Dimar! Juokse kylään ja kerro äidille että Mercus on haavoittunut!" Ribute pyysi.
Mitään sanomatta Dimar lähti juoksemaan kohti kylää. "Voimmeko me hakea hänet?" Ribute kysyi Bhamarulta joka oli saanut hengityksensä ja tasattua.
"Totta kai voimme!" Bhamaru sanoi. Ribute hyppäsi hänen selkäänsä ja yhdessä he kiisivät kohti Aarniovuorta.
Aarnikotkan nopeus oli uskomaton. Silti Ributesta tuntui kuin Bhamaru olisi lentänyt kovempaa kuin ikinä, nyt kun oli hätä kyseessä.
Pian ystävykset olivat Aarniovuorella ja Bhamaru laskeutui. Ribute pyöri hetken ympyrää kuin päätön kana. "Rauhoitu ystäväni. Veljesi on täällä." Bhamaru rauhoitteli.
Ribute kiiruhti kiven luokse ja näki veljensä nojaavan kiveä vasten pidellen vatsaansa. "Sinä kärsimätön idiootti!" hän kiljaisi veljelleen ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
"Mistä sinä tänne tupsahdit?" Mercus kysyi ääni tuskin kuulen. "Suu tukkoon nyt!" Ribute kiljaisi. "Bhamaru, kummarrutko että saisin veljeni selkääsi." tyttö pyysi ja aarnikotka teki mitä pyydettiin.
Vaivalloisesti Ribute raahasi kaksosveljensä aarnikotkan selkään ja varovasti Bhamaru nousi ilmaan.
Kun kaksoset saapuivat kylään Bhamarun kyydillä, olivat Lica ja Nazar heitä jo pihalla vastassa. "Kiitos Bhamaru. Olet korvaamaton." Ribute kiitti halaten suurta eläintä kiitollisena.
Bhamaru kiljaisi ja lensi sitten tiehensä. Nazar kantoi haavoittuneen poikansa sisälle käsivarsillaan. Ribute juoksi sisään heidän perässään.
Dimar, Ulmita, Lica, Nazar, isoäiti ja lapset olivat sisällä kun Nazar laski Mercuksen sohvalle. Isoäiti kyykistyi pojanpoikansa vierelle ja nosti hänen paitansa helmaa.
Hänen vatsassaan oli suuri, verta vuotava haava. "Koskeeko sinuun kovasti?" isoäiti kysyi Mercukselta pyyhkäisten hänen hiuspehkoaan pois hänen kasvojensa edestä.
"Polttaa kuin tuli." nuorukainen ähkäisi ja vingahti sitten isoäidin alkaessa puhdistaa hänen haavaansa.
"Sinusta ei sitten tullutkaan aarnikotkaratsastajaa." isoäiti puheli kietoessaan sidettä Mercuksen vatsan ympärille.
"Sinun on nyt levättävä pari päivää. Haava ei onneksi ole kovin syvä, selviät kyllä." iäkäs nainen hymyili helpottuneena.
"Ribute." Mercus sanoi. "Niin?" tyttö kysyi kumartuen veljensä vierelle. "Kiitä Bhamarua puolestani." Mercus pyysi. Ribute nyökkäsi veljelleen.
"Lepää nyt kunnolla." tyttö kehotti. "Ribute, minulla on sinulle hieman asiaa." isoäiti sanoi katsoen lapsenlastaan kiinteästi silmiin.
"Selvä." Ribute vastasi ihmeissään ja seurasi isoäitinsä perässä hänen makuuhuoneeseensa. Isoäidin makuuhuone oli pienehkö huone jossa oli sänky, peili sekä pieni yöpöytä.
Huoneessa tuoksui hyvälle ja se oli erittäin siisti. Isoäiti istahti sängylle. "Tule istumaan kultaseni." isoäiti pyysi taputtaen sänkyä.
Ribute istahti sängylle isoäitinsä vierelle.
"Minä olen kuullut ennustuksen siitä että seuraavalle faunaborille on suuri tehtävä. Kaikki merkit viittaavat siihen että se aika alkaa olla käsillä." isoäiti kertoi.
"Mitkä merkit?" Ribute kysyi ihmeissään. "Odotas kun muistelen." isoäiti sanoi hieroen mietteissään käsiään yhteen.

"Kun kuolema korjaa, samalla myös uusi elämä syntyy.
Liskot heräävät kadotuksestaan, veren haju sieraimissaan.
Yksisarvinen lentää jälleen, kyljet veressä sen, viestin tuo.
Faunabor kanssain lohikäärmeratsastajan on nouseva uudelleen."

Ribute mietti hetken isoäitinsä sanoja. "Enempää en osaa sanoa, toivon sinulle kaikkea hyvää tiellesi kultaseni." isoäiti sanoi hymyillen pojantyttärelleen.
Isoäiti ja Ribute menivät takaisin keittiöön kun yllättäen ovelta kuului koputus. "Onko Fhina kotona?" kysyi sisälle saapunut mies.
"Kyllä olen. Onko jokin hätänä Jugar?" isoäiti kysyi katsoen miestä jolla oli lyhyet ruskeat hiukset. "Veljesi on sairas." mies vastasi huoli ruskeista silmistä kuultaen.
"Menen heti hänen luokseen!" isoäiti tokaisi pukien jo takkia päälleen. Hän lähti Jugarin kanssa kylän Viisaan luo. Mercus nukkui sohvalla tarvitsemaansa unta.
Ulmita imetti Hanekia pöydän ääressä ja Lica touhuili hellan äärellä. Jilan piirteli ja pieni Sani leikki helistimellään. Ilta oli jo hämärtynyt kun Ribute päätti mennä katsomaan kylän Viisasta.
Varovasti hän koputti tämän talon oveen. Sisältä kuului askeleita ja isoäiti avasi oven. "Sinähän se siellä Ribute. Tule sisälle." isoäiti tervehti.
Hänen vihreistä silmistään huomasi hänen olevan huolissaan. "Ota keittoa. Siitä riittää sinullekin." isoäiti kehotti.
Ribute istahti pienen pöydän äärelle ja alkoi lusikoida kasviskeittoa jota isoäiti oli valmistanut. "Miten Viisas voi?" Ribute rohkeni kysyä.
"Hän on hyvin vakavasti sairas. Hän pystyi syömään keittoakin vain vähän. Luulen että hänellä on keuhkokuume." isoäiti huokaisi huolestuneena.
Syötyään keiton Ribute päätti mennä katsomaan isoäitinsä veljeä. "Hei Viisas." Ribute tervehti astuessaan pieneen huoneeseen jota öljylampun hohde valaisi.
Viisas makasi sängyssä tuhkan harmaana mutta silti hän hymyili Ributelle. "Minun aikani on lähellä." hän sanoi käheällä äänellä. "Älä sano noin!" Ribute parahti kimeällä äänellä.
"Älä sure tyttöseni. Olen elänyt pitkän ja hyvän elämän. Juuri sinut minä toivoinkin näkeväni." Viisas kähisi.
"Siskoni sanoikin jo kertoneensa mitä sinun varallesi on sunniteltu. Tai siis, melkein.
Sinun tulevaisuudellesi on suunniteltu suuria, mutta se mitä, on sinun itse selvitettävä." Viisas kertoi ja veti sitten ilmaa keuhkoihinsa.
Hänen hengityksensa vinkui ja hänen katseensa oli käynyt haaleaksi. Aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi ollut huntu.
Ribute katsoi suruissaan miten elämä alkoi hiipua vanhuksesta. Isoäiti saapui huoneeseen ja istahti Ributen vierelle lattialle.
"Sisko rakkaani." Viisas henkäisi vaivalloisesti. "Älä uuvuta itseäsi Boubi." isoäiti pyysi. "En minä tästä enää parane siskoseni. Siksi minulla olisikin muutama pyyntö ennen lähtöäni." Boubi pyysi.
"Mitä vain." isoäiti lupasi pidellen veljensä kättä omassaan. "Ribute. Hakisitko isäsi ja Dimarin tänne." Boubi pyysi vaivaloisesti hengittäen.
"Tietysti." Ribute sanoi ja lähti heti matkaan. Hänen miekkansa paukutti hänen jalkaansa vasten hänen juostessaan kotiaan kohti.

Tässäpä tämä tällä kertaa!