7. Isoäiti tietää

"Et voi olla tosissasi`" Ribute kiljahti.
"En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Kaikki tarinat mitä olen kuullut täsmäsivät noiden hirviöiden ulkonäköön ja käytökseen." Nazar huokaisi. "Saimme sentään kamolkukkaa!"
isä tokaisi ja hymyili tyttärelleen veikeästi. Isän ilo ja se että hän ylipäätään oli hengissä, helpottivat Ributen oloa. Huomenna pidettäisiin kuolleiden miesten hautajaiset.
"Lepää nyt isä." Ribute sanoi astellessaan ulos vanhempiensa huoneesta. "Sen teen!" isä lupasi ja painoi heti silmänsä kiinni.
Keittiössä isoäiti jauhoi kamolkukkaa ja Lica yritti epäitoivoisesti saada Jilania syömään sitä. "Anna kun minä." vieressä istuva Mercus sanoi äidilleen ja nosti pikkusiskonsa syliin.
"Kopotikopotikop! Täältä tulee hevonen!" Mercus eläytyi rooliinsa ja sai kun saikin pienen siskonsa avaamaan suunsa vihreät silmät naurusta tuikkien.
"Olenko minä kertonut teille ikinä yksisarvisista jotka osaavat lentää?" isoäiti kysyi keskeyttäen kamolin jauhamisensa. "Et ole isoäiti, haluan kuulla!" Jilan innostui juuri kun Mercus oli saanut annettua tälle lusikallisen kukkalääkettä. Ovi pamahti ja Dimar asteli sisälle. Ulmita hymyili pojalleen joka istahti Ributen viereen pöydän ääreen.
"No minäpä kerron, mutta vain yhdellä ehdolla." isoäiti lupautui. "Millä ehdolla?" Jilan kysyi. "Jos syöt kiltisti kaiken kamolkukan." isoäiti sanoi napakasti. "Minä syön." Jilan suostui ja isoäiti alkoi kertoa.
"Kun minä olin pieni, suunnilleen sinun ikäisesi pikkuinen." isoäiti osoitti sanansa Jilanille. "Kerrottiin meille aina tarinoita lumoavan kauniista valkoisista hevosista joilla oli yksi sarvi ja siivet.
Niiden sarvet säihkyivät kaikissa väreissä mitä kuvitella saattoi ja siivet olivat pehmpeämpiä kuin pilvet ja lumihiutaleet yhteensä!"
"Ooh!" Jilan huokaisi innoissaan. Mercus ja Ribute naurahtivat. Dimar tuijotteli taas jonnekin tyhjyyteen. "Kerran kun minä olin keräämässä äidilleni kukkia kuulin siipien havinaa. Katsoin taakseni ja siinä se oli. Lentävä yksisarvinen. 'Hei, kuka sinä olet?' kysyin siltä ja se vastasi!
Aivan kuten aarnikotkaratsastaja voi puhua aarnikotkien kanssa olematta faunabor. Minä ymmärsin lentävän yksisarvisen puhetta. 'Olen Diumpor. Kuka sinä olet?' se kysyi minulta. 'Olen Fhina. Oletpa sinä kaunis heppa!' sanoin sille. En oikein ymmärtänyt mikä Diumpor oikein oli, olin niin pieni silloin." isoäiti kertoi hymyillen.
" 'Haluaisitko ratsastaa kanssani?' Diumpor kysyi minulta ja hetkeäkään epäröimättä suostuin. Diumpor kumartui niin että minun oli helppo kivuta sen selkään ja sitten mentiin!
Sen untuvanpehmoiset siivet löivät uskomattomalla voimalla ja lensimme yli maiden ja mantujen. Ihmiset alhaalla näyttivät kuin muurahaisilta heidän kuhistessan arkisissa askareissaan.
'Olitko keräämässä kukkasia?' Diumpor kysyi minulta. 'Kyllä olin. Tänään on äidin syntymäpäivä.' kerroin Diumporille. 'Haluaisitko viedä äidillesi oikein kauniita ja hyvän tuoksuisia kukkasia?' hän ehdotti
'Oi se olisi ihanaa!' vastasin hänelle. Laskeuduimme pian suurelle pellolle jossa kasvoi kauneimpia koskaan näkemiäni kukkia. Ne olivat kullan ja hopean värisiä ja tuoksuivat todella hyvälle.
Keräsin niitä kimpullisen ja menin sitten Diumporin luo. 'Mitä haluaisit minun tekevän vastapalvelukseksi tästä?' kysyin siltä kohteliaasti. 'En ole aikoihin tavannut noin hyvää ihmistä kuin sinä olet, pikku Fhina. Pelkästään se pitää minut onnellisena pitkän aikaa.' Diumpor sanoi. Olin hieman hämilläni siitä mitä hän sanoi. Diumpor vei minut takaisin sinne missä tapasimmekin ja lensi sitten tiehensä.
'Tapaamme vielä joskus!' hän huusi ja katosi sitten pilvien sekaan. Kun kerroin äidille mistä olin löytänyt niin kauniita kukkia ei hän uskonut minun tavanneen lentävää yksisarvista.
En oikeastaan tiedä itsekkään oliko se vain mielikuvitukseni tuotetta, mutta salaa vieläkin odotan tapaavani vanhan ystäväni, Diumporin, lentävän yksisarvisen. " isoäiti lopetti.
"Voinko minä tavata Diumporin jos hän tulee sinua katsomaan?" Jilan kysyi sydän melkein pakahtuen innosta. "Totta kai voit pienoinen." isoäiti lupasi ja pörrötti tytön tukkaa.
Huomaamattaan pieni Jilan oli syönyt kaiken kamolkukan kuunnellessaan isoäitinsä tarinaa. Ribute hymyili itsekseen ja nousi ylös. "Menen katsomaan miten Ghagros voi." Ribute sanoi mennessään ulos.
Hän juoksi niitylle hevosensa luo. Ghagros seisoi jo ja näytti muutenkin olevan paranemaan päin. "Jumalille kiitos." Ribute mumisi sivellen hevosensa kaulaa.
Hän näki Dimarin kävelevän heidän luokseen niitylle. "Nyt sentään tulit niin että sinut näkee." Ribute tuhahti hänelle. "Uskoitko tuohon isoäitisi tarinaan?" Dimar kysyi Ributen naljailusta välittämättä.
"Totta kai uskon! Isoäiti ei koskaan valehtele!" Ribute kivahti. "Niimpä niin." Dimar huoahti ja vieressään olevan kiven päälle istumaan. Hän liikutteli loukkaantunutta kättään joka oli osoittanut suuria parantumisen merkkejä. "Parantavat yriti isoäitisi kyllä tietää. Käteni on melkein terve näin lyhyen ajan sisällä ja olin varma että hevosesi kuolee. Ja nyt se jo seisoo." Dimar totesi Ributelle joka nosti kaivosta hevosille vettä. Laitumella oli enää kymmenen hevosta Ghagroksen lisäksi. Muut olivat jääneet Nazarin ja muiden kylän miesten kimppuun hyökänneiden olentojen kynsiin. "Väitätkö että isoäiti valehtelee?" Ribute huusi vihaisena. "No en, mutta hän on ollut pieni, ehkä hän vain kuvitteli. Kuka nyt uskoo lentäviin yksisarvisiin?" Dimar naurahti pilkallisesti. "Entä jos minä uskon? Häivy silmistäni, olet ärsyttävä!" Ribute kiljaisi Dimarille joka nousi mitään sanomatta ja lähti kävelemään kohti metsää.
"Että osaa pistää vihaksi! Herra kaikkitietävä ilmestyy tänne arvostelemaan kaikkea mikä minulle on tärkeää!" Ribute kihisi raivosta puhuen ääneen.
Hän istahti kaivoin viereen ja pesi kasvonsa sen hyytävällä vedellä. Tyttö katseli kuinka Ghagros lepäsi muiden hevosten keskellä, aivan kuin muut olisivat suojelleet ettei sille kävisi enää mitään pahaa.
Ribute kuuli jonkun juoksevan luokseen, "Ribute, tule äkkiä!" Dimar huohotti hengästyneenä. Hän oli selvästikin juossut niin kovaa kuin ikinä pääsee. "Mitä on tapahtunut?" Ribute kysyi unohtaen vihansa.
"Ei ole aikaa, ala tulla!" mies komensi. Ribute lähti juoksemaan hänen perässään kohti metsää. Dimar juoksi todella lujaa eikä Ribute ollut pysyä perässä.
Hänen kylkeään ja polveaan pakotti. "Odota, mihin meillä on näin kiire?" Ribute kysyi edessään pinkovalta nuorukaiselta. "Lopeta kysely ja tule, meillä on kiire!" tämä vastasi.
Dimar johdatti tytön syvälle metsään ja pysähtyi äkkiä. "Katso tuonne." hän osoitti puiden välistä. Ributen suu loksahti auki.
 

Tällänen pätkä :))