1. Sadonkorjuu juhlat

Kesä oli kääntymässä syksyyn. Ruoho oli vielä vihreää ja tuntui pehmeälle paljaissa jalkapohjissa, puissa oli vielä vehreät lehdet, mutta niissä kuiskiva viileä tuuli kantoi syksyn sanomaa. Pienehkössä kylässä, kylässä nimeltä Hior, vietettiin sadonkorjuun juhlaa. Pöydät notkuivat luonnon antimista. Oli omenapiirakoita, maissia, erilaisia leipiä, salaatteja, mehuja, kaikenlaisia hedelmiä ja muita herkkuja.
"Tule isoäiti, minä saatan sinut pöydän ääreen." "Kiitos Ribute, sinä olet jo iso tyttö." isoäiti vastasi hymyillen. Isoäidillä oli olkapäille ulottuvat valkoiset kiharat hiukset ja iloisen tuikkivat vihreät silmät. Hän oli ikäisekseen pirteä, mutta hänen selällänsä oli tapana reistailla syksyisin. Ribute pyöräytti silmiään mutta vastasi silti isoäidin hymyyn. Isoäidin tehtävähän oli kohdella lapsenlapsiaan kuin he olisivat vasta taaperoita. Autettuaan isoäitinsä istumaan Ribute kääntyi ja lähti kävelemään takaisin kohti pientä, kaunista puutaloa josta hän oli tullutkin. Auringonsäteet leikittelivät hänen pitkillä tummanruskeilla hiuksillaan saaden Ributen näyttämään todella kauniilta. Hän sipaisi hiukset pois pähkinänruskeiden silmiensä edestä. "Äiti, ovatko leivät valmiit?" tyttö huusi mennessään sisään taloon. "Kyllä ovat, vietkö sinä ne pöytään?" kuului lämmin ääni keittiöstä. "Niin vähän ajattelin." "Voi miten mukavaa, tässä ne ovat." vastasi nainen joka oli pitkä ja hoikka. Hänen suklaanruskeat hiuksensa oli kerätty pään päälle muhkeaksi nutturaksi ja hänen hymynsä lämmitti paatuneimmankin sydämen. Sama hymy oli sulattanut myös useiden miesten sydämet, ja teki niin yhä edelleen. Hänen tummanruskeissa silmissään oli aina pilkettä. Hän antoi suuren korillisen vaaleaa lämmintä leipää Ributelle pitopöytään vietäväksi. "Onko meiltä tulossa vielä jotain muuta?" nuori nainen kysyi äidiltään lähtiessään ulos. "Kaksi luumupiirakkaa. Mehut saavat olla vielä kylmässä. Koskahan kylämme miehet tulevat metsältä?" äiti kysyi tyttäreltään. "Eivätköhän he kohta tule." Ribute vastasi sulkien oven perässään.
Samassa hänen olkansa takaa ilmestyi käsi napaten leipäkorista yhden leivänpalan. Ribute säikähti ja kääntyi. "Idiootti!" hän ärjäisi nähdessään kaksosveljensä virnistävät kasvot. "Älä jaksa valittaa." poika hymähti ja haukkasi leipää. "Uaaah, khuumaah!" "Ihan oiken sinulle Mercus." Ribute nauroi. Mercus mulkaisi siskoaan mustan hiuspehkonsa seasta taivaansinisillä silmillään. "Koskahan isä tulee?" hän kysyi vaihtaen nopeasti aihetta. "En tiedä, tuskin heillä kauaa menee." Ribute vastasi laskien leipäkorin pöydälle. "Olisin halunnut kylän miesten mukaan metsälle." Mercus mumisi hiljaa kuin itsekseen. "Ei sinulla ole vielä ikää, sitäpaitsi ampuisit jousella ennemmin jonkun kylän miehistä kuin metsän eläimen." Ribute kiusoitteli kaksosveljeään. "Krokkus sinut vieköön!" Mercus sihisi heittäen siskoaan kädessään olevalla leipäpalalla. Krokkukset olivat hevosta hieman isompia, kaksipäisiä liskomaisia olentoja jotka söivät kaiken mikä tielleen sattuu. Niistä kerrottiin hurjia tarinoita mutta niiden sanottiin kadonneen kymmeniä vuosia sitten, eikä kovin moni enää edes uskonut niiden olemassaoloon. "Ellet sitten lepertele niitä pyörryksiin kuten kaikkia muita elukoita." Mercus härnäsi. Ributella oli kyky tulla erittäin hyvin toimeen eläinten kanssa, isoäiti sanoi Ributen olevan "faunabor". Isoäiti oli tavannut yhden faunaboreista ollessaan pieni, mutta suurin osa heistä oli surmattu uskontovainojen myötä. Isoäiti kertoi että jossain vaiheessa hänen pojantyttärensä kyky kehittyy niin vahvaksi että hän pystyy keskustelemaan eläinten kanssa.  Kaksoset mulkaisivat toisiaan murhanhimoisesti. Ribute poimi leivänpalan maasta, käveli lähimmän puun juurelle ja vihelsi vienosti pari kertaa. Puusta lennähti kaksi pientä punaruskeaa lintua syömään leipää hänen kädestään.
Samassa alkoi kuulua vaimeaa kavioiden kopsetta. "Isä ja muut kylän miehet tulevat!" Mercus huudahti ja lähti juoksemaan vastaan. Ribute pudisti päätään mutta lähti itsekin kävelemään veljensä jäljessä. Hänen oli ikävä perheensä hevosta jota hän ei ollut nähnyt koko päivänä. Tyttö kuuli kiljaisuja ja kohotti katseensa taivaalle. Sieltä saapuivat kylän kaksi aarnikotka ratsastajaa. Jokaisella kylän nuorukaisella oli mahdollisuus koittaa muodostaa luottamusta aarnikotkien kanssa kun he täyttivät 17-vuotta. Tähän mennessä vain kaksi oli onnistunut siinä. Ei menisi enää kauan kun olisi Ributen ja Mercuksen vuoro.
Miehet saapuivat saaliinaan metsälintuja, villisika sekä muutamia suuria kaloja. "Hei Ghagros, oliko kivaa metsässä?" Ribute kysyi kauniilta toffeen väriseltä hevoselta sivellen tämän turpaa. Hevonen hirnahti selvästi iloissaan jälleen näkemisestä. "Hei Ribute, onko pöytä katettu?" kysyi Ributen isä tyttäreltään. Hän oli pitkä ja lihaksikas mies ja hänen kiharat mustat hiuksensa ulottuivat olkapäille. Hänen hymyilevät merensiniset silmänsä paljastivat hänen olevan äärimmäisen lempeä mutta viisas mies. "On, kaikki on valmista nyt kun tekin tulitte." Ribute vastasi hymyillen isälleen leveästi. "Loistavaa, minulla on suden nälkä! Vietkö sinä Ghagroksen laitumelle?" mies kysyi taputtaen hevosen kaulaa. "Voin viedä." Ribute vastasi lähtien taluttamaan ratsua. Hän riisui sen ohjakset ja päästi sen vapaaksi. Hiorin kylän laidun ei ollut aidattu alue, hevoset tulivat luokse kun niitä vihelsi. Muuten ne saivat vapaasti vaellella ympäri laaksoa. "Lepää nyt kunnolla kultaseni, minä menen syömään." tyttö sanoi ja lähti kävelemään muiden kyläläisten luo. Villisika pyöri jo vartaassa ja kalat tirisivät pannussa nuotion päällä. Kaikki istuutuivat pöydän ääreen jo odottivat kylän Viisaan aloittavan puheensa. Ribute katsoi äitiään joka viihdytti hänen 1-vuotiasta pikkusiskoaan Sania pitäen tämän hiljaa. Sani oli pieni suloinen vauva jolla oli suklaanruskeita kiharia pieni pää täynnä. Hänellä oli tummanruskeat silmät kuten äidillään ja nyt ne tuikkivat mielenkiinnosta äidin kädessä olevaa helistintä kohtaan. "Jilan, tule tänne!" Ribute kuiskasi toiselle pikkusiskolleen. Hän oli 5-vuotias, hänellä oli punertavan ruskeat hiukset ja vihertävät silmät. Jilan oli touhukas pieni tyttö joka puuhasi koko ajan jotain aikansa kuluksi. Ribute nosti hänet syliinsä istumaan ja antoi hänelle kynän ja paperia. Jilan rupesikin heti innokkaasti töhrtelemään paperille kaikenlaista. Nyt jokainen kylän pieniä lapsia myöten oli hiljaa. Vain tuuli ja linnut pitivät ääntä. Hevosten innokkaat korskahdukset kantautuivat laitumelta tuulen mukana.
"Kiitos kaikille ruuista ja panoksestanne minkä olette antaneet meidän sadonkorjuu juhlamme eteen." kylän Viisas aloitti puheensa. Viisas oli iäkäs, hieman kumara mies. Hänellä oli olkapäille ylettyvät ruskeat hiukset missä näkyi hieman harmaantumisen merkkejä. Viisaalla oli ruskeahko parta missä myös oli hieman harmahtavaa ja hänen hailakan siniset silmänsä kertoivat hänen nähneen paljon. "Jumalattaremme Diaela ja Jumalamme Zikor ovat olleet meille suotuisia tänä vuonna. Satomme on ollut runsas kuten pöydän antimista huomaa, kiittäkäämme siitä hedelmällisyyden Jumalatarta Diaelaa ja Zikor puolestaan on sallinut meidän käyttää metsäneläimiä ravinnoksemme mielinmäärin. Kiittäkäämme heitä siitä." Viisain julisti ja kohotti lasillisen päärynäviiniä. Kaikki kylän aikuiset kohottivat lasinsa ja joivat siemauksen viinistään. "Haluan että kohotamme myös maljan isosiskolleni Fhinalle joka täyttää tänään 79-vuotta!" Viisas jatkoi ja virnisti Ributen ja Mercuksen isoäidille. "Boubi sinä senkin! Ei koko kylän tarvitse tietää miten vanha minäkin jo olen!" Fhina tuhahti mutta loi pikkuveljelleen sitten herttaisen hymyn. "Mukavaa että muistit." "Kohottakaamme siis malja siskolleni!" Viisas vastasi siskonsa hymyyn. "Hyvää syntymäpäivää Fhina!" kyläläiset julistivat isoäidille jonka posket punehtuivat. "Ja nyt syödään!" Viisas ilmoitti ja kaikki kävivät ruuan kimppuun.
Mercus puhui häntä vanhempien nuorten miesten kanssa millaista metsällä oli. "Tuo suuri villisika hyökkäsi kimppuumme ja minä taitoin siltä niskat paljain käsin!" Mercuksen paras ystävä Hikres mahtaili. "Älähän nyt liiottele Hikres." hänen isoveljensä nauroi. "Eiköhän se ollut isän nuoli joka sen villisian surmasi." "Miksi sinä aina pilaat kaiken Monobos?" Hikres puuskahti. "Koska liiottelet kaiken taivaisiin asti ja Mercus parka varmaan vielä uskoo sinua. Tämä nyt kuitenkin oli sinun ensimmäinen kertasi metsällä." Monobos vastasi nyrpeälle pikkuveljelleen. "Kyllä minä arvasin että Hikres liioittelee, en minäkään nyt ihan taukki ole." Mercus vastasi Monobokselle jatkaen "Sinähän olet yrittänyt muodostaa luottamusta aarnikotkaan eikö niin Monobos?" "Niin olen minäkin!" Hikres sanoi väliin. "Niin mutta sinä varmaan kerrot painiottelusta aarnikotkan kanssa ja väität että voitit etkä sen takia päässyt aarnikotka ratsastajaksi koska eläin häpesi liikaa." Mercus arveli. Hikres tuhahti loukkaantuneena ja kääntyi pois ystävästään. "Niin Mercus, siitä on nyt muutama vuosi aikaa kun minä olin aarnikotkia tapaamassa." Monobos aloitti. "Ensin täytyy käydä metsästämässä muutama jänis, ne ovat aarnikotkien herkkua. Sen jälkeen pitää kiivetä Aarniovuorelle missä ne yleensä oleilevat ja pesivät. Sinun pitää asettaa jänikset suuren kiven päälle ja lähteä vuorelta. Seuraavana päivänä sinun pitää viedä niille hieman metsämarjamehua ja asettaa se saman kiven päälle. Sitten vain asetut odottamaan koska aarnikotka saapuu. Jos se juo mehun, olet askeleen lähempänä luottamuksen saavuttamista. Sinun pitää olla tyyni ja rauhallinen tai kotka lentää tiehensä. Jos se kumartaa sinulle se on merkki siitä että se luottaa sinuun. Älä vain mene koskemaan eläimeen ennen kuin se on kumartanut sinulle tai käy kuten minulle." Monobos kertoi Mercukselle joka kuunteli silmät hämmästyksestä selällään. "Miten sinun sitten kävi?" hän sai kysyttyä. "Häkeillyin aarnikotkan kauneudesta niin paljon että menin koskettamaan sitä. Se se ei oikein riemastunut asiasta." Monobos selitti ja nosti paitaansa. Hänen rinnassaan oli kolme pitkää arpea. "Kotka raapaisi minua ja lensi sitten tiehensä. Hädin tuskin selvisin kylään asti hengissä. Kokemus kuitenkin opetti minua olemaan kärsivällisempi." Monobos hymähti ja siveli ajatuksissaan rintaansa.
"Apua, auttakaa..." vaimea avunpyyntö kantautui Ributen korviin. Kukaan muu ei vaikuttanut kuulleen sitä. Mercus oli keskittynyt Monoboksen tarinoihin, isä ja äiti keskustelivat kylän muiden aikuisten kanssa, Jilan oli leikkimässä kauempana kylän muiden lasten kanssa. Sani puolestaan nukkui onnellisena kehdossa äitinsä vieressä. "Ehkä kuulin harhoja." Ribute arveli ja kaatoi itselleen lisää marjamehua.

Tämä on eka osa, jatkoa seuraa. Kommenttia tästä olisi kiva saada ^^