11. Elementtientaitaja

"Isoäiti osaa varmaan kertoa mitä tämä teksti tässä terässä tarkoittaa." Ribute arveli. "Kysy häneltä kun pääsemme takaisin kylään." Dimar ehdotti.
"Sen teen." Ribute tokaisi. Ribute kietoi miekan hellästi silkkiliinaan heidän lähtiessään kävelemään takaisin kylään päin. Tuuli puhalsi jo kylmästi ja illat hämärtyivät yhä aikaisemmin.
Heidän ylitseen lensi pieni parvi joutsenia.
"Mitä sinulla on siinä?" Lica kysyi tyttäreltään heti heidän tultuaan sisään. "Missä isoäiti on?" Ribute kysyi äidiltään sivuuttaen tämän kysymyksen. "Vierashuoneessa Ulmitan kanssa." Lica vastasi.
Ribute koputti varovasti oveen ja meni sitten sisään. "Hei Ribute. Katso, pieni Hanek nukkuu veljesi vanhassa kehdossa." isoäiti hymyili pojantyttärelleen.
Ribute kurkkasi kehtoon jossa pieni pulleaposkinen vauva nukkui rauhallisesti. "Mitä sinulla on käsissäsi?" isoäiti kysyi huomatessaan Ributen silkkikäärön.
"Tulisitko tänne?" Ribute kysyi. Isoäiti nousi ylös ja käveli keittiön pöydän ääreen. "Voisitko katsoa ymmärrätkö tämän tekstin?" Ribute pyysi isoäitiään.
Tyttö kääri varovasti liinan pois miekan päältä ja ojensi sen isoäidilleen. "Mistä olet saanut käsiisi näin upean miekan?" isoäiti henkäisi.
"Dimarilta." Ribute sanoi ja Dimar kertoi isoäidille mitä hänelle oli miekasta kerrottu. "Vai sillä lailla. Katsotaanpas." isoäiti mumisi ja alkoi tutkia miekan terässä olevaa tekstiä tarkemmin.
"Tämä on Astrun muinaskieltä" hän sanoi.

"Sininen veden voiman taitaa,
punainen tulen roihuamaan laittaa,
kirkas ilman teitä taivaltaa,
vihreä maan salat oivaltaa.
Violetti omaa energian valtaa, se elementtejä vahvistaa.
Ken tätä miekkaa kantaa,
hänen energiansa elementtien voimaa ammentaa." isoäiti luki.

"Niinkö siinä lukee?" Ribute kysyi ihmeissään. "Ribute hyvä, tämä on elementtientaitajan miekka." isoäiti sanoi.
"Se kuka tätä miekkaa kantaa, pystyy pyytämään elementtejä avukseen. Sinulle on suunniteltu jotakin suurta. Olet faunabor, sekä elementtientaitaja." isoäiti huokaisi sävyllä jota Ribute ei oikein ymmärtänyt.
Samassa Nazar ja Mercus astelivat sisälle. "Mikä sinulla on käsissäsi äiti?" Nazar kysyi huomatessaan miekan. "Tämä on Ributen miekka." isoäiti vastasi pojalleen.
"Ributen?" Nazar kysyi ällistyneenä. "Kyllä, hän on elementtientaitaja." hän selvensi. "Kaikkea kanssa." Nazar puuskahti hieroen leukaansa.
"Isä, saisinko mennä Aarniovuorelle?" Ribute kysyi isältään. "Mene vain. Haluatko pari jänistä mukaasi täältä kotoa?" Nazar kysyi.
"Kiitos mielelläni. Olisiko sinulla antaa minulle mitään vyötä jotta voisin kuljettaa miekkaa mukanani?" Ribute kysyi isältään. "Minulla varmaan on, kultaseni." isoäiti arveli ja paineli huoneeseensa.
"Olen käyttänyt tätä viimeksi kymmeniä vuosia sitten, eiköhän se ole ihan kunnossa." isoäiti epäili ojentaessaan Ributelle kauniin nahkasta tehdyn asevyön.
"Tämä on todella kaunis isoäiti." Ribute hymyili. "Olen iloinen jos pidät siitä." isoäiti vastasi. Ribute otti isänsä antamat jänikset ja laittoi ne reppuunsa. "Toivottakaa minulle onnea!" Ribute pyysi lähtiessään.
"Tule ehjänä kotiin." Lica huusi tyttärensä perään.
Ribute käveli metsän läpi kohti Aarniovuorta. "Mihin olet menossa Ribute?" pieni orava kyseli puun oksalta. "Aarniovuorelle." Ribute vastasi sille.
"Minulla on muutama kiiltävä kivi, aarnikotkat kuulemma pitävät niistä. Haluaisitko että haen ne sinulle?" orava kysyi. "Voi, ei sinun tarvitse. Pidä vain kauniit kivesi." Ribute hangoitteli.
"En minä niillä mitään tee. On mukava olla avuksi. Odota tässä, tulen aivan kohta!" orava huusi ja katosi oksien sekaan. Ribute istahti kivelle istumaan ja veti miekan tupestaan.
Hän siveli sen kiiltävää terää ja katseli sen kahvassa olevia jalokiviä. Ribute tunsi niistä lähtevän pienen sykkeen, hänestä tuntui kuin miekka olisi osa häntä. "Täällä ollaan!" kuului oravan ääni oksien seasta.
Se hyppäsi ketterästi Ributen vierelle ja antoi tytölle pienen kangaspussin. "Ihmiset aina hukkaavat kaikenlaista. Kuten tämä pussukka. Minusta on kiva tutkia mitä kaikkea he kadottavatkaan." orava puheli.
"Kivet ovat pussissa, katso niitä." se pyysi. Ribute avasi pussin ja kaatoi sen sisällön käsiinsä. Upeat kultaiset ja hopeiset kivet vierähtivät hänen kädelleen.
"Oletko varma ettet halua pitää näitä itse?" tyttö varmisti. "Kyllä kyllä, pidä vain." orava sanoi. "Haluaisitko palan murukakkua vastineeksi?" Ribute kysyi.
"Oi, se olisi ihanaa!" orava henkäisi lipaisten huuliaan. Ribute avasi reppunsa ja otti sieltä palan murukakkua mitä hänen äitinsä oli pakannut hänelle evääksi. Hän ojensi sen oravalle.
"Mikä sinun nimesi muuten on?" Ribute kysyi oravalta. "Olen Kibut." se sanoi suu täynnä kakkua. "Anteeksi Kibut, mutta minun täytyy jatkaa matkaa, muuten en ehdi yöksi kotiin." Ribute sanoi.
"Ei se mitään, oli ilo olla avuksi!" Kibut tokaisi ja pinkaisi sitten puuhun.
Ribute käveli syvemmälle metsään kunnes näki Aarniovuoren edessään. "Se on menoa nyt." hän tokaisi itsekseen ja alkoi kävellä kohti vuoren huippua pientä kapeaa polkua pitkin.
Irtokivet rapisivat hänen takanaan kun hän käveli polkua pitkin hiljaa itsekseen hyräillen. Vuori ei onneksi ollut kovin korkea, ja pian Ribute olikin sen huipulla.
Siellä kasvoi muutamia puita mutta muuten maisema olikin melko autio. Ribute kaivoi jänikset repustaan ja laittoi ne kiven päälle. Sen jälkeen hän kaivoi kivet kangaspussista ja asetteli ne jänisten viereen.
Kangaspussin hän tunki taskuunsa ajatellen palauttaa sen Kibutille. Hän käveli jonkin matkan päähän kivestä ja jäi puun taakse odottamaan.
Hän kaivoi repustaan palan leipää ja alkoi nakerrella sitä ajatuksissaan. Aika kului ja Ribute oli ehtinyt syödä melkein kaikki eväänsä.
"Äh, minä tulen takaisin huomenna." Ribute sanoi itsekseen ja nousi ylös. Hän ravisteli puutuneita jalkojaan ja katseli ympärilleen.
Muutaman metrin päässä hänestä oli kivi, jolla köllötti kolme kuollutta jänistä. Niiden vierellä oli kourallinen värikkäitä kiviä jotka loistivat taianomaisesti vaikka ilta oli jo hämärtynyt.
Ribute oli aikeissa lähteä kävelemään rinnettä alas, takaisin kotiin päin mutta pysähtyi sitten. Hän kuuli siipien kahahtavan ja katsahti taakseen.
Tyttö näki suuren uljaan aarnikotkan tutkiskelevan kiven päällä olevia lahjoja. Ribute painui puun taakse ja katseli hieman peloissaan suuren eläimen tutkiskelevan kiviä ja jäniksia arvioivasti.
Sen raatelukynnet ja terävä nokka olisivat repineet reiän luultavasti teräkseenkin, eikä Ribute halunnut kokea kohtaloaan aarnikotkan kynsissä.
Ribute keräsi rohkeutensa ja siirtyi hiljaa puun takaa istumaan maahan, niin että aarnikotka kykenisi näkemään hänet.
Eläin kuitenkin tutki kiinnostuneena kiven päällä olevia jäniksiä ja samassa nielaisi yhden niistä kokonaisena. Ributea hytisytti. Aarnikotka tutki kiviä todella tarkkaan ja otti sitten yhden niistä nokkaansa.
"Älä nyt syö sitä." Ribute ajatteli itsekseen. Aarnikotka laski kiven nokastaan takaisin ja katsahti sitten eteensä. Se huomasi Ributen.
Pala nousi Ributen kurkkuun ja hänen kätensä hikosivat. Aarnikotka katsoi suoraan Ributea kohti ja Ributesta tuntui kuin sen katse olisi lävistänyt hänet. Uljas eläin pomppasi ilmaan ja sinkosi korkeuksiin.
Ribute hengähti helpottuneena mutta säikähti huomatessaan kotkan olevan yhtäkkiä aivan hänen edessään. "Hei, olen Ribute." tyttö änkytti. "Ymmärrän sinua!" aarnikotka kiljahti yllättyneenä.
"Niin, olen faunabor." Ribute sopersi. "Aivan, se selittääkin kaiken. Kiitos jäniksistä, ne ovat herkullisia!" aarnikotka sanoi. "Hyvä että ne kelpasivat." Ribute ilahtui ja rentoutui jo hieman.
"Haluaisitko aarnikotkaratsastajaksi?" aarnikotka kysyi Ributelta. "No, kyllä." Ribute vastasi hieman empien. "Voin olla ratsusi." aarnikotka tokaisi.
"No mutta eikö tämä mennyt aika helposti?" Ribute kysyi hieman epävarmasti.
"Ymmärrän sinua jo nyt, yleensä menee todella kauan ennen kuin ratsastaja ja ratsu ymmärtävät toisiaan. Ja koska ymmärrän sinua, pystyn luottamaan sinuun. Yksinkertaista, eikö?" aarnikotka selitti.
"No kyllä kai." Ribute naurahti. "Niin, sinun nimesi on Ribute. Minun nimeni on Bhamaru." aarnikotka esitteli itsensä. "Hauska tavata." Ribute vastasi hymyillen.
"Haluaisitko kierrokselle?" Bhamaru kysyi tytöltä ja kumarsi tälle. "Sehän sopii!" tyttö innostui ja kiipesi varovasti Bhamarun selkään.
"Pidä tiukasti kiinni. En minä rikki mene." Bhamaru käski. Ribute tarrasi kaikin voimin kiinni Bhamarun kaulasta ja eläin sinkoutui ilmaan. Tuuli viuhui Ributen korvissa Bhamarun kiitäessä ilmojen halki.
Se levitti suuret siipensä ja uudet ystävykset liisivät korkeuksissa. Ribute katseli henkeäsalpaavia maisemia lumoutuneena. Kaikki alhaalla näytti niin pieneltä ja kaukaiselta.
Hetken Ribute melkein unohti pitää kiinni mutta ehti juuri tarrautua täysin voimin aarnikotkaan kun se taas jo kiisi alas päin. Kevyesti kun hyöhen se laskeutui keskelle Hiorin kylää.
"Tässä. Puhalla tähän jos tarvitset minua." Bhamarun sanoi ojentaen Ributelle siipensä alta puisen pillin. Sitten se ponnisti ja katosi jälleen korkeuksiin. Ribute huomasi veljensä katsovan häntä suu auki.
"Sinä! Aarnikotkan kanssa?" Mercus kysyi pudistellen päätään kuin hänen hiuksissaan olisi ollut lunta. "Hänen nimensä on Bhamaru." Ribute tokaisi ja meni sisälle veljestään välittämättä.
"Miten meni kultaseni?" isoäiti kysyi Ributen istuttua pöydän ääreen. "Olen nyt aarnikotkaratsastaja." Ribute virnisti näyttäen kaulassaan roikkuvaa pilliä.
"Kävipäs se nopeasti! No, olethan sentään faunabor." isoäiti sanoi hymyillen Ributelle. "Ribute, voisitko pitää hetken Hanekia?" Ulmita kysyi.
"Totta kai." Ribute vastasi ottaen pienen vauvan syliinsä. Se kiemurteli katsellen sinisillä silmillään sinne tänne. "Onpa hän rauhallinen." Ribute sanoi Ulmitalle ojentaessaan pienokaisen takaisin äitinsä syliin.
"Niin on, oikein herttainen pieni poika." Ulmita hymyili keinuttaen vauvaa edestakaisin. Mercus ryntäsi sisään "Ribute ratsasti aarnikotkalla!" hän huudahti.
"Niin. Hän on nyt aarnikotkaratsastaja." isoäiti hymyili. "Minä lähden Aarniovuorelle!" poika tokaisi. "Et lähde, on jo todella myöhä. Mene huomenna." Lica vastasi katsoen poikaansa tuimasti.
"Hyvä on." Mercus nurisi. "Isoäiti, miten Diumpor voi?" Ribute kysyi hieman huolestuneena.
"Loistavasti. Hän lähti tänään, mutta lupasi tulla tervehtimään minua vielä joskus. Hän lupasi myös että aikaväli ei tule olemaan niin suuri kuin viimeksi." isoäiti naurahti.
"Hän myös kiitti sinua huolenpidosta ja siitä että sidoit hänen vuotavat haavansa. Hän käski sanomaan että silloin kun tuntuu että kaikki toivo on mennyt, hän saapuu luoksesi." isoäiti selitti.
Ribute oli hieman hämmentynyt Diumporin sanoista mutta oli iloinen että hänen avustaan oli ollut hyötyä. "Onko sinulla nälkä?" Lica kysyi tyttäreltään tämän istahtaessa pöydän ääreen.
"Itseasiassa on." Ribute virnisti äidilleen. "Haluaisitko hernekeittoa, tämä on juuri valmista?" äiti ehdotti. "Kyllä kiitos!" Ribute vastasi taputellen vatsaansa.
Pian hänen edessään höyrysi kulhollinen hernekeittoa ja pala pehmeää leipää. "Istu toki syömään Ulmita." Lica pyysi Ulmitan kävellessä ulos vierashuoneesta.
"Kiitos mielelläni. Hanek nukkuukin juuri makeasti." Ulmita hymyili ja istahti pöydän ääreen. "Oletko väsynyt?" Ribute kysyi Ulmitalta.
"Olen hieman. Hanek valvottelee valillä öisin. Onneksi hän on sentään terve. Dimarin ollessa pieni hän sairasteli kovasti, ihme että hän selvisi edes hengissä.
Onneksi hänestä kasvoi kuitenkin terve ja voimakas nuori mies." Ulmita kertoi helpottuneena. Ribute nyökkäsi vastaukseksi koska hänen suunsa oli täynnä hernekeittoa.
"Kiitos äiti. Olipa hyvää!" tyttö kiitti äitiään ja vei astiat pesuvadin luokse. "Nyt on hyvä mennä nukkumaan vatsa täynnä!" Ribute julisti astellen huoneeseensa. Lica ja Ulmita nauroivat.
Ribute paneutui pitkäkseen sänkyynsä ja yritti saada unta. Hän ummisti silmänsä ja kääntyi mahalleen. Siitä huolimatta että häntä unetti hän kykeni nukkumaan vain lyhyitä pätkiä kerrallaan.
Vaikka muut olivat menneet nukkumaan Ribute pyöri edelleen hereillä. "Ei tästä tule mitään." hän tuhahti ja puki vaatteet päälleen.
Hän kiinnitti asevyönsä ja hiipi ulos niin hiljaa kuin ikinä kykeni. Hän käveli pihan poikki metsään ja tallusteli siellä edestakaisin. Tuuli toi tullessaan uusia tuoksuja, tuoksuja sateesta ja lumesta.
Ributen teki mieli uida, mutta lammen vesi olisi varmaan niin jäätävää että se ei onnistuisi. Ribute rakasti uimista, hän nautti kuinka vesi syleili hänen kehoaan.
Ribute veti miekkansa ulos tupesta kuullessaan jonkin liikkuvan takanaan. Kuului vain loiskahdus ja yskintää.
"Dimar, mitä tapahtui?" Ribute kysyi katsoen nuorukaista jonka hiuksista valui vettä. "Miekkasi loiskaisi vettä päälleni." Dimar vastasi jäätävällä äänellä.
"Ajattelin äsken uimista." Ribute mietti itsekseen. "Jännittävää!" tyttö innostui katsellen miekkaansa. "Erittäin." Dimar tuhahti sarkastisesti.
Ribute keskittyi ajattelemaan uimista osoittaen miekallaan kohti Dimaria. Jälleen miekasta loiskahti vettä ja Dimar kastui uudelleen. "Lopeta!" mies ärähti.
"Älä isottele tai ajattelen metsäpaloa!" Ribute tirskahti. "Anteeksi." Ribute pyysi kuivaten Dimarin kasvoja hihallaan. "Äh, ei se mitään." tämä tuhahti työntäen Ributen käden pois.
"Tämä on maailman paras syntymäpäivälahja!" Ribute hihkaisi hymyillen Dimarille. Dimar hymyili Ributelle vinosti.
"Miksi lähdit ulos keskellä yötä?" Dimar kysyi Ributelta joka istui kivellä hivellen miekkaansa. "En saanut unta. Ajattelin lähteä katsomaan Bhamaruta tai jotain." Ribute vastasi olkiaan kohauttaen.
"Ai aarnikotka ystävääsi? Minusta olisi mukavaa tavata hänet." Dimar ehdotti. "Oletko koskaan nähnyt aarnikotkaa?" Ribute kysyi.
"En, ennen kuin tulimme äidin kanssa Hioriin. Olen vain kuullut tarinoita niistä. Ne ovat kaiketi aika harvinaisia." Dimar epäili.
"Minäkin olen kuullut että niitä asuisi enää vain Aarniovuorellla." Ribute kertoi hivellen kaulallaan roikkuvaa pilliä. Hän nosti sen huulilleen ja puhalsi lujasti.
Siitä tuli kaunis korkea ääni joka soi todella lumoavasti. "Toivottavasti hän ei nuku." Ribute toivoi tähyillessään taivaalle. Kuului humahdus ja Bhamaru seisoi heidän edessään metsässä.
"Kutsuit minua Ribute, onko kaikki hyvin?" Bhamaru kysyi äänellä joka kuului Dimarin korviin vain kotkan kiljaisuina ja leijonan murahduksina.
"Anteeksi, en kai herättänyt?" Ribute kysyi hieman häpeissään. "Et herättänyt. En saanut nukutuksi." Bhamaru vastasi hymyillen Ributelle. "En minäkään!" Ribute naurahti.
"Joten halusin tavata sinut ja Dimar tässä, on myös erittäin iloinen tavatessaan sinut." Ribute selitti. "Sano hänelle että minusta on mukava tavata hänet myös." Bhamaru pyysi.
"Bhamarusta on mukava tavata sinut." Ribute sanoi vierellään seisovalle Dimarille. "Hän on upea." Dimar henkäisi ihastuneena.
"Dimar sanoi että olet upea." Ribute virnisti Bamarulle. "Kysy häneltä haluaisiko hän kyydin." Bhamaru ehdotti pilke kotkan silmissään.
"Olisitko todella valmis siihen?" Ribute kysyi ihmeissään. "Valmis mihin?" Dimar kysyi pihalla kuin lumiukko.
"Minä luotan sinuun ja näen että luotat tuohon mieheen kuin kallioon. Totta kai voin hieman lennättää häntä." Bhamaru sanoi vekkulisti. Hänen puheensa saivat hennon punan nousemaan Ributen poskille.
"Haluaisitko käydä ratsastamassa Bhamarun selässä?" Ribute kysyi Dimarilta joka kuunteli sekavaa keskustelua tylsistyneen näköisenä.
"Mitä?" Dimar ähkäisi kun häntä olisi lyöty vatsaan. "Kuulit kyllä." Ribute sanoi katsoen Dimaria. "Se, se olisi upeaa." Dimar sanoi hädin tuskin ääneen.
"Hän ottaa mielellään ehdotuksesi vastaan." Ribute sanoi Bhamarulle joka kynsi maata leijonan käpälillään. "Kerro hänelle että pitää kunnolla kiinni." Bhamaru sanoi levitellen siipiään.
"Bhamaru käski sinun pitää kunnolla kiinni. Sitten selkään vaan!" Ribute hihkaisi viittoen nuorta miestä aarnikotkan luo. Ketterästi Dimar hyppäsi Bhamarun selkään ja tarrasi sen kaulasta kiinni.
Bhamaru jännitti lihaksensa ja ponnisti ilmaan salaman vauhdilla. "Dimar saa elämänsä kyydin." Ribute kikatti itsekseen ja istahti kivelle. Syksyinen metsä oli pimeä ja kylmä.
Aavemainen hiljaisuus hytisytti Ributea. Hän veti miekan tupesta ja alkoi jälleen ihailla sitä. Sen viisi korukiveä hohtivat hieman omaa maagista valoaan.
"Vesi, tuli, ilma, maa, ja energia." Ribute mietti itsekseen sivellen miekan kylmää terää. Tytöllä oli kylmä ja hän toivoi pääsevänsä takkatulen lämpöön.
Samassa miekasta sinkosi liekki joka sytytti tuulen keräämän lehtikasan tuleen saaden Ributen säpsähtämään.
"Täytyy kaiketi tästä lähtien varoa ajatuksiani kun pitelen tätä miekkaa." Ribute puuskahti hivuttautuen lähemmäs nuotiota.
Tuli nuoli kuivia lehtiä ja nuotiosta kuului poksahtelevia ääniä kun Ributen sinne heittämät kosteat puut paloivat. Kuului kohahdus, Ribute kohotti katseensa nuotiosta ja näki edessään Bhamarun
sekä Dimarin jonka poskille oli noussut innostuksen puna. "Tuo oli mahtavinta mitä olen koskaan kokenut!" Dimar kiljahti hypätessään alas aarnikotkan selästä.
"Hienoa että nautit siitä. Eikö olekkin vapauttavaa lentää kaiken yläpuolella." Ribute hihkui Dimarin innon tarttuessa häneenkin.
"Kaikki huoleni unohtuivat lentäessäni tuolla ylhäällä. Voi kumpa voisin aina lentää tuolla tavalla." Dimar toivoi.
"Bhamaru, olisiko mahdollista että Dimarkin voisi olla aarnikotkaratsastaja?" Ribute kysyi vierellään seisovalta aarnikotkalta. "Miksipä ei. Minä voin suositella häntä ystävilleni." Bhamaru lupasi.
"Mitä hän sanoi?" Dimar kysyi silmät innosta loistaen. "Se on mahdollista." Ribute vastasi nuorukaiselle. "Loistavaa!" tämä huudahti.
"Minä voisin nyt mennä nukkumaan, kiitos kun tulit meitä tervehtimään Bhamaru." Ribute kiitti sivellen ystävänsä kaulaa. "Oli mukava nähdä teitä. Tavataan taas!" se huudahti lennähtäessään korkeuksiin.
"Pitäisiköhän meidän mennä takaisin kotiin?" Ribute kysyi Dimarilta joka tähyili edelleen taivaalle suuntaan johon Bhamaru oli hetki sitten lentänyt.
"Kyllä kai. Voinkohan minä käydä huomenna Aarniovuorella?" Dimar kysyi lähtien kävelemään Ributen kanssa kylää kohti. "Kysyn sitä isältä." Ribute lupasi. Nuoret kävelivät metsän läpi hiljaisuuden vallitessa.
Ributea alkoi jo hieman ramaista ja hän haukotteli makeasti. "Pidän sinusta." Dimar paukautti rikkoen hiljaisuuden. "Mitä?" tyttö ähkäisi ja yskähti koska oli vahingossa vetänyt kuolaa henkeensä.
"Minä pidän sinusta. Minulla ei ole oikein koskaan ollut ystäviä. Useimmat ihmiset ärsyttävät minua tai minä heitä. Ärsytänkö minä sinua?" nuorukainen kysyi Ributelta joka hieroi kirveltävää kurkkuaan.
"No, joskus. Mutta minäkin olen aika temperamenttinen. Kyllä minäkin sinusta pidän." tyttö sopersi ja hymyili Dimarille hämillään. Nuori mies hymyili Ributelle iloisesti.
Pian kotitalo näkyikin edessä päin ja kaksikko hiipi hiljaa sisälle. "Nähdään aamulla." Ribute supisi ja livahti huoneeseensa.

Kommentit ois kivoja... ^^