14. Ikäviä uutisia

"Miten aarnikotkaratsastajat eivät ole huomanneet heitä?" Ribute änkytti saatuaan puhekykynsä takaisin.
"He eivät ole luultavasti tulleet näin kauas. Heiltä menee varmasti vielä viikon päivät ehtiä Hioriin." Dimar vastasi nyökäten maata kohti. Nuoret tuijottivat kumpikin maahan.
Siellä käveli mustiin pukeutuneita sotilaita. Muutamat heistä, luultavasti korkea-arvoisimmat, ratsastivat kaksipäisillä liskoilla. "Dimar, nuohan ovat krokkuksia!" Ribute kiljaisi läimäyttäen käden suulleen.
Dimar nyökkäsi. "Nuo ovat Chicarolin miehiä." Dimar sanoi viimein silmät leimuten. Ributea melkein pelotti hänen silmistään kuvastuva viha ja halveksunta.
"Chicarol miehineen haluaa vain vallata koko Astrun käyttäen typerää uskontoaan apuna. Minä en usko mihinkään yliluonnolliseen tai muka jumaliin." Dimar sähisi itsekseen.
"Meidän on mentävä ilmoittamaan kyläläisille!" Ribute pyysi. Palo nuoren miehen silmistä sammui hiljalleen ja aarnikotkineen he lähtivät kohti Hioria.
"Kiitos Bhamaru!" Ribute kiitti hätäisesti juosten sitten sisälle kotiinsa. "Isä, missä isä on?" tyttö huusi hätääntyneenä.
"Tyttö kulta, mikä hätänä? isoäiti kysyi ihmeissään ja sanoi heti sitten "Isäsi on majatalossa." Mitään sanomatta Ribute ryntäsi kohti kylän majataloa.
Siellä suurin osa kylän miehistä istui usein tarinoimassa ja nauttimassa olutta. Kuten hänen isänsä nyt. Ribute läimäytti majatalon oven auki ja etsi katseellaan isäänsä.
Muutama humalainen nuorukainen loi Ributeen arvioivia katseita mutta tytöllä ei juuri nyt ollut aikaa tuijottaa pistävästi takaisin.
"Isä, missä olet?" Ribute huusi melun yli. "Ribute, mikä hätänä?" kuului matala ääni ja suuri mies nousi seisomaan.
"Tule, tule äkkiä tänne." tyttö huusi. Olkiaan kohauttaen Nazar kippasi loput tuopistaan kitaansa ja harppoi sitten tyttärensä luo.
Heti heidän päästyään ulos majatalosta alkoi Ribute selittää mitä he olivat nähneet. Nazar kuunteli keskittyneenä ja mitä pidemmälle tarina selvisi sitä tummemmaksi Nazarin ilme muuttui.
"He ovat siisi viikon matkan päässä täältä?" Nazar varmisti. "Niin Dimar sanoi. Mutta ehkä ne liskomiehet ehtivät tänne nopeammin." Ribute huohotti.
Nazar nyökkäsi ja lähti sitten kävelemään kohti kylän aukiota.
Ribute seisoi hiljaa isänsä vierellä tämän puhaltaessa puussa roikkuvaan torveen. Hän puhalsi pitkään, luultavasti kaiken ilman suurista keuhkoistaan.
Osa kyläläisistä oli ehtinyt jo kokoontua aukiolle kun Nazar vimein laski torven. Kun oli varmaa että jokainen kyläläinen oli saapunut paikalle, Nazar yskäisi nyrkkiinsä.
Ribute seisoi hänen vierellään antaen katseensa kiertää kyläläisissä. "Miten tämä uutinen vaikuttaisi kyläläisiin?" tyttö mietti itsekseen.
Hänen silmänsä osuivat Dimarin silmiin. Mies tuijotti häntä tiiviisti, läpitunkevasti. Katse ei kuitenkaan häirinnyt häntä, päinvastoin. Tyttö suoristi selkänsä ja töytäisi isäänsä kyynärpäällä.
Nazar katsahti häneen hieman hämillään. Ribute hymyili isälleen. Nazar hymyili takaisin ja käänsi sitten katseensa kyläläisiin. "Rakkaat ystävät." mies aloitti.
"Olemme saaneet tiedon että Chicarolin miehet lähestyvät kyläämme." ihmiset alkoivat puhua ja keskustella keskenään. "He ovat viikon matkan päässä täältä." Nazar selosti kovaan ääneen.
"Ei ole varmaa koska he ehtivät tänne, mutta aarnikotkaratsastajat pitävät heitä silmällä. Jos he jatkavat matkaansa kohti kyläämme, ikävä kyllä meidän on jätettävä Hior." Nazar huokaisi äänellä joka värisytti Ributea. "Miksemme taistele?" joku kylän nuorukaisista kysyi melkein innokkaalla äänellä. "Heitä on liikaa.
Emme pärjäisi heille. Kaiken lisäksi" Nazar jätti lauseensa kesken ja jatkoi vasta sitten kun oli saanut kaikkien huomion "Kaiken lisäksi heillä on krokkuksia." Kaikki olivat hiljaa.
"Varautukaa siihen että joudumme jättämään kylän muutaman päivän kuluttua, olen pahoillani." Nazar huokaisi ja näytti kädellään että kaikki voivat lähteä.
"Tule isä, mennään kotiin." Ribute sanoi tarttuen kädestä isäänsä joka tuijotteli haikeana johonkin kauas. Hän käänsi katseensa tyttäreensä ja hymyili vaisusti.
"Kiitos." hän sanoi.
Lica oli juuri pistänyt kanan hiillokseen ennen kuin oli rynnännyt aukiolle, ja nyt ruoka oli valmista. Kanaa ja perunoita. Hiljaisuus vallitsi ruokapöydässä.
Ribute tuijotti ruokaansa ja paloitteli perunansa aivan pieniksi paloiksi ennen syömistä. Hän säpsähti tuntiessaan jonkin osuvan käteensä. Dimar puristi häntä tiukasti kädestä katsomatta häneen päin.
Tytön olo helpottui hieman ja hän sai syötyä annoksensa loppuun. Mitään sanomatta hän nousi ylös ja vei astiansa pois pöydästä. Hiljaisuuden edelleen ollessa rikkumaton, meni Ribute ulos.
Rivakasti hän käveli metsään joka oli hänelle niin rakas paikka. Mahdollisuus siihen että hän joutuisi jättämään kotinsa, ja niin rakkaan metsänsä koski häneen.
Pieni hiiri livahti hänen jaloistaan. "Hei, odota!" Ribute pyysi ja hiiri pysähtyi. "Ai hei, olet faunabor." hiiri piipitti.
"Voisitko kertoa muille metsän eläimille että kyläämme saatetaan hyökätä." Ribute pyysi niiskauttaen nenäänsä. "Voi ei." hiiri vinkaisi.
"Niimpä." Ribute sanoi vajoten kannolle istumaan. "Minä lupaan kertoa kaikille, menenkin heti etsimään Mimferin!" hiiri vannoi ja pujahti sitten tiehensä.
Lohduttomana Ribute istui kivellä. Hän ei halunnut joutua jättämään kotiaan. Kylää jossa oli elänyt koko ikänsä, se oli ollut suojaisampi paikka kuin karhun talvipesä, ja nyt sen rauha oli uhattuna.
Käsi ilmestyi tytön olalle. "Olen pahoillani." Dimar sanoi. "Ei tämä sinun vikasi ole." Ribute vastasi vaisusti. Nuori mies kyykistyi Ributen vierelle ja he olivat vain hiljaa.
Tuuli kulki puiden oksien seassa heiluttaen niiden kaljuja oksia. Kaikki lehtipuut olivat pudottaneet lehtensä. Ributen ja Dimarin välille oli kehittynyt vahva side.
Tyttö sai voimia jaksaa pelkästään siitä että nuorukainen oli hänen seuranaan. "Mennäänkö kotiin?" hän kysyi kammeten itsensä ylös kannolta. "Mennään." Dimar vastasi kävellen tytön vierelle.
Yhdessä he kävelivät takaisin kylään. Kylässä oli aavemaisen autiota. Ei lapsia leikkimässä pihoilla. Majatalosta kuului vain hiljaista puhetta tavanomaisen huudon ja humalaisen laulun sijasta.
Ribute nielaisi ja pyyhkäisi nenäänsä. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. "Minua pelottaa." tyttö sanoi ääni tuskin kuuluen. "Se on täysin ymmärrettävää." Dimar sanoi yrittäen lohduttaa.
"Minua pelottaa aivan kamalasti!" Ribute parkaisi syöksyen Dimarin kaulaan. "Kyllä tämä tästä." mies sanoi ja rutisti Ributen itseään vasten. "Kiitos kun olet siinä." Ribute voihkaisi pyyhkien silmiään hihaansa.
"Ei tarvitse kiittää." Dimar vastasi. Miehen kasvoilleen nousi hento puna.
Kun kaksikko meni sisälle paikkailivat heidän perheenjäsenensä tavaroita. "Joudummeko me oikeasti lähtemään?" Mercus kysyi hiljaa. "Taidamme joutua." Lica huokaisi surullisesti.
"Mutta emme vielä tänään, emmekä ehkä vielä huomennakaan. Dimar ja Ribute?" Nazar käänsi katseensa matka-arkusta. "Niin isä?" Ribute vastasi katsoen isänsä huolesta harmahtaviin kasvoihin.
"Voisitteko te partioida Chicarolin joukkoja nyt aluksi? Muuten kahdelle muulle aarnikotkaratsastajalle tulee liikaa töitä." Nazar pyysi. "Totta kai." Dimar vastasi heti.
"Kiitos. Olet hieno mies Dimar." Nazar sanoi taputtaen miestä olalle. Surun vihlaisema ilme käväisi Dimarin kasvoilla mutta Ribute oli ainut joka huomasi asian.
"Menemmekö nyt heti?" Ribute kysyi mutta ei ehtinyt saada vastausta ennen kuin oveen koputettiin. Lica riensi avaamaan. "Saisinko puhua kylän, öh, johtajan kanssa?" kuului miehelle kuuluva ääni ovelta.
"Sano häntä vain Nazariksi, ystäviähän te olette." Lica naurahti ja pyysi tulijan peremmälle. "Okudi, ystäväiseni!" Nazar huudahti sisään saapuneelle miehelle.
"Nazar." Okudi hymyili hieman arasti. "Onko jokin hullusti?" Nazar kysyi huomattuaan miehen olevan vaivautunut. "No kun asia on nyt niin, että Wyar on sairas." Okudi selitti käsiään puristellen.
"Onko se jotakin vakavaa?" Nazar kysyi huolissaan. "Ei, ei se ole kuin flunssaa vain, mutta minä en taida jaksaa partioida koko yötä yksinäni." Okudi sopersi.
Hän ja Wyar olivat olleet Hiorin ainoat aarnikotkaratsastajat ennen Ributea ja Dimaria. "Onkohan Wyar jo lentokuntoinen huomenna?" Nazar kysyi. "Luulisin." Okudi vastasi.
"Selvä. Anna hänen levätä ja nuku sinäkin yösi rauhassa, tyttäreni ja Dimar saavat partioida tämän yön kokonaan." Nazar sanoi. Okudi huokaisi helpotuksesta.
"Kiitos Nazar." hän sanoi vielä kömpelösti ja poistui sitten. "Joudumme siis viettämään koko yön metsässä?" Ribute kysyi hento värähdys äänessään.
"Ei sinun tarvitse mennä jos sinua pelottaa." Nazar sanoi katsoen tytärtään. "Ei, kyllä minä Dimarin kanssa pärjään!" tyttö tokaisi napakasti saaden isänsä virnistämään.
"Minä alankin pakata teille heti eväitä." Lica sanoi ja alkoi touhuilla keittiössä. "Minä etsin teille paljon lämpimiä huopia." isoäiti sanoi tomerasti ja paineli huoneeseensa.
"Tulkaa, etsitään teille paljon päälle pantavaa!" Ulmitakin yhtyi hössötykseen. Kiltisiti Dimar ja Ribute seurasivat tätä.
Kun kaksikko oli pyntätty lämpimiin vaatteisiin, heillä oli läjä huopia mukanaan sekä ruokaa luultavasti neljän ihmisen edestä, lähtivät he ulos.
"Ihan kuin olisi sotaan menossa." Ribute tuhahti heidän kävellessään. "Ei sitä tiedä vaikka tästä sellainen kehittyisikin." Dimar heitti. Ribute ei vastannut mitään.
Nuoret puhalsivat pilleihinsä ja heidän uljaat ratsunsa saapuivat paikalle. "Oletteko hyvin levänneitä?" Ribute kysyi. "Olemme." Dikabum tokaisi polkien malttamattomana maata.
"Hyvä, koska joudumme partioimaan läpi yön." Ribute sanoi. "Kyllä meidän voimamme riittävät." Bhamaru vakuutti ja kumartui hieman Ributen kiivetessä hänen selkäänsä.
Yhdessä kaksi aarnikotkaa ja kaksi ihmistä kiitivät öiselle taivaalle jolle muutamat aikaiset tähdet olivat jo syttyneet tuikkimaan.