20. Uusi omituinen maailma

"Emme voi lennättää teitä suoraan kaupunkiin." Bhamaru sanoi Ributelle heidän lentäessään.
"Miksi?" tyttö kysyi ihmeissään.
"Unikassa meitä pidetään hirviöinä, ja Chicarolin kannattajat ovat saaneet muutkin uskomaan että olemme verenhimoisia ihmissyöjiä, joten meitä ammutaan jousilla heti kun meidät huomataan." aarnikotka selitti.
"Tuolla näkyy jo jokin kaupunki, meidän pitäisi varmaan laskeutua." Ribute epäili.
Bhamaru viesti huomaamattomalla eleellä Dikabumille laskeutumisaikeistaan, ja nopea Dikabum olikin maassa ennemmin kuin Bhamaru.
"Aarnikotkia pidetään petoina. Emme voi mennä kaupunkiin heidän selässään." Ribute sanoi Dimarille. "Dikabum kertoi." Dimar sanoi.
"Te siis ymmärrätte toisianne?" Ribute ällistyi. Dimar nyökkäsi. "Hienoa!" Ribute hihkaisi.
"Meidän pitää mennä tuonne kaupunkiin kysymään tarkempaa tietoa Pamporin sijainnista." Dimar sanoi.
"Selvä. Jätetään tavaramme Bhamarulle ja Dikabumille ettemme herätä liikaa huomiota kantamuksinemme." Ribute ehdotti.
Ribute kiinnitti köysillä kantamuksensa tukevasti Bhamarun selkään, ja Dimar omansa Dikabumin.
"Jaksatko nyt varmasti kantaa kaiken?" Ribute kysyi huolissaan Bhamarulta jonka satulan kantolaukut pullistelivat tavaraa ja nyt sen selkään oli köytetty muutamia reppuja.
"Totta kai jaksan, kannoinhan saman määrän tavaraa ja sinutkin vielä tänne asti." Bhamaru hörähti. "Totta." Ribute naurahti.
Ribute ja Dimar lähtivät kävelemään kaupunkia kohti.

Ribute ei ollut koskaan aijemmin ollut suuressa kaupungissa. Itseasiassa hän ei koskaan liikkunut kuin Hiorissa ja sen lähiympäristössä.
Suuren kaupungin hulina ja torikauppiaiden huutoihin sekoittuiva ihmishälinä ahdisti häntä. Tyttö käveli täysin kiinni Dimarissa jolle kaupungin arki oli tuttu.
"Onko jokin vialla?" Ribute kysyi Dimarilta joka tarkasteli mietteliäänä ympärilleen. "Ihmiset eivät käyttäydy normaalisti." Dimar vastasi hiljaa.
Ribute katseli tarkemmin ympärillään häliseviä ihmisiä ja huomasi lähes jokaisen pälyilevän hätääntyneenä ympärilleen.
Jonkin talon oven suusta kurkisti lapsi, mutta hänet vedettiin sisään nopeasti ja ovi suljettiin. "Mitä täällä tapahtuu?" Dimar kysyi ohitseen kävelevältä mieheltä.
"Ette taida olla täkäläisiä?" mies kysyi työntäen kasvonsa lähemmäs Dimarin kasvoja. "Olemme läpikulku matkalla." Dimar vastasi astuen askeleen taakse päin.
"Kerrotaan että Chicarolin miehet ovat tulossa tänne. He aikovat vallata kaupunkimme.
Huhujen mukaan Chicarol aikoo käännyttää ja vallata koko Astrun." mies selitti niin kiihkeästi että hänen sylkensä roiskusi sinne tänne.
"Missä päin Pamporin kaupunki on?" Dimar kysyi tyynesti, miehen puheista välittämättä.
"Se olisi hulluutta mennä sinne! Yksi Chicarolin joukoista on syrjäyttänyt sen maakunnan kuninkaan ja kaupunkilaiset on orjuutettu. Joudutte tyrmään samantein!" mies ällistyi.
"Missä päin Pampor on?" Dimar kysyi hieman kärsimättömästi. "Täältä tuonne päin. Kävellen teillä menee sinne useita päiviä, ehkä yli viikonkin." mies vastasi päätään raapien.
"Kiitos." Dimar sanoi ja tarttui Ributen käteen. "Meidän ei ole turvallista yöpyä täällä, jatketaan matkaamme ja etsitään metsästä joku yöpaikka. Onhan meillä teltat." Dimar sanoi Ributelle. Tyttö nyökkäsi.
Ribute oli helpottunut heidän päästyään tuon ahdistavan kaupungin ulkopuolelle. "Kutsutaanko aarnikotkat?" hän kysyi. "Ei vielä. Ne voidaan nähdä." Dimar sanoi.
Kaksikko käveli metsään jossa he uskalsivat kutsua ratsunsa paikalle. "Minun on nälkä." Bhamaru sanoi Ributelle. "Niin minullakin." Ribute nauroi.
"Mitä?" Dimar kysyi. Hän ei ymmärtänyt kuin Dikabumin puheen. "Bhamarulla on nälkä. Ei hän muuta ajattelekaan kuin ruokaa!" Dikabum sanoi Dimarille.
"Mihin olisi hyvä tehdä leiri?" Dimar kysyi irroittaessaan tavaroitaan Dikabumin selästä. "Lähistöllä on vuori jonka rinteillä on useita luolia. Siellä on turvallista." Dikabum vastasi ratsastajalleen.
"Mennään sinne. Tehdään leiri niin saamme syödäksemme. Tekin saatte etsiä ruokaa." mies sanoi aarnikotkalleen hypäten tämän selkään.
Kullan ja pronssin väreissä hohteleva Dikabum singahti taivaalle Dimar selässään. Hänen mustat hiuksensa olivat vahva kontrasti Dikabumin loistelevien sulkien kanssa.
"Hän on kaunis." Bhamaru huokaisi hiljaa itsekseen. "Minä kuulin!" Ribute hihkaisi aarnikotkalle joka säpsähti. "Mitä muka?" Bhamaru kysyi. Se olisi punastunut jos se olisi ollut ihminen.
"Sinä tykkäät Dikabumista!" Ribute kiusoitteli. "Kuulit väärin!" Bhamaru puolustautui Ributen irroittaessa vielä viimeistä säkkiä tavaroitaan ratsunsa selästä.
Hän heitti säkit olalleen ja kiipesi Bhamarun selkään. "Mennään että saadaan suuri rakkautesi kiinni." Ribute sanoi Bhamarulle joka sinkaisi ilmaan täysin voimin.
Kiusallaan aarnikotka teki silmukoita ja äkkinäisiä syöksyjä ilmassa. "Lopeta! En sano kellekkään, lupaan!" Ribute vannoi nauraen. "Lupaatko?" Bhamaru varmisti.
"Totta kai. Eikä sitäpaitsi siinä ole mitään väärää. Dikabum on todella kaunis, ja sitäpaitsi nopea kuin salama." Ribute sanoi ystävälleen.
"Niin. Hän on lumoava." Bhamaru huokaisi. "Toden totta." tyttö sanoi taputtaen ratsunsa kaulaa.
Kaksikko pystytti leirinsä yhteen vuoren rinteillä olevista luolista. Aarnikotkat kävivät keräämässä kauempana olevasta metsästä hieman puita ja Dimar sytytti nuotion.
Ribute alkoi valmistaa ruokaa. "Menkää tekin etsimään ruokaa." Ribute kehotti luolan ulkopuolella makailevia aarnikotkia. "Kernaasti!" Bhamaru innostui ja lehahti ilmaan Dikabum kannoillaan.
Ribute paistoi kalaa ja keitti kasviksia sen kanssa. "Tuoksuu herkulliselta." Dimar kehaisi. "Tule toki syömään." Ribute sanoi hymyillen ojentaen miehelle puisen lautasen.
Hyvällä ruokahalulla nuoret söivät Ributen valmistamaa ruokaa ja vielä palat leipää. "Onko meillä tarpeeksi vettä?" Ribute kysyi Dimarilta. "On." Dimar vastasi tuttuun tyyliinsä lyhyesti.
Ribute tarkasteli miestä. Hänen hiuksensa näyttivät nuotion leimussa mustilta kuin hiili. Hänen kirkkaat silmänsä kipunoivat kilpaa nuotion kanssa. "Onko sinulla ikävä äitiäsi?" Ribute kysyi.
"Eipä oikeastaan. Minä tiedän hänen ja veljeni olevan turvassa. Oloni on hyvä kun tiedän tekeväni jotakin sen eteen että pikkuveljeni saa hyvän tulevaisuuden." Dimar sanoi.
"Niin." Ribute huokaisi. "Ikävöitkö sinä perhettäsi?" Dimar kysyi. "Ikävöin jo nyt. Ihan valtavasti, eikä siitä ole edes kauan kun lähdimme. Minulla on ikävä jopa Mercusta." Ribute sanoi nieleskellen.
"Ymmärrän. Ajattele että teet tämän kaikkien niiden kunniaksi jotka ovat menettäneet henkensä krokkuksien takia.
Jos Chicarol aikoo tosiaan valloittaa koko Astrun ja aivopestä kaikki siihen kaheliin uskontoonsa, meidän on tehtävä jotakin!" Dimar sanoi kiihkeästi.
"Olet oikeassa!" Ribute sanoi uutta puhtia saatuaan. "Yhdessä meidän on etsittävä lohikäärmeet ja surmattava krokkukset viimeiseen asti! Myös Chicarol on pysäytettävä!" Ribute tokaisi lyöden nyrkillä kämmeneensä. "Minun isäni kunniaksi." Dimar sanoi tuskin kuuluvasti. "Aivan." tyttö sanoi hymyillen Dimarille.
"Riittääkö vetemme siihen että tiskaan astiamme?" Ribute kysyi mieheltä. "Kyllä varmaan. Voimmehan me hakea lisää vettä jostakin." Dimar vastasi.
Ribute laittoi hieman vettä yhteen kattilaan ja kuumensi sitä hetken nuotion äärellä ja alkoi tiskata astioita. Aarnikotkat lehahtivat takaisin luolan edessä olevalle kielekkeelle.
"Saitteko syötyä?" Ribute kysyi niiltä astioita kuivaten. "Kyllä. Nyt on maha taas täynnä." Bhamaru julisti. "Ahmatti." Dikabum kiusoitteli.
"Meidän pitäisi varmaan käydä nukkumaan." Dimar sanoi. "Meidän on jatkettava matkaamme aikaisin aamulla." hän jatkoi. "Me voimme pitää vahtia yön yli. Vaikka en kyllä usko että kukaan tänne eksyy." Dikabum sanoi. "Kiitos silti." Dimar sanoi silittäen eläimen kaulaa.
Luola oli pienehkö, joten nuotio lämmitti mukavasti. Niimpä Ribute ja Dimar nukkuivat vain peittoihin kääriytyneinä, telttoja ei tarvinut pystyttää.

"Herää, on aamu." Dimarin ääni havahdutti Ributen. Hän oli nukkunut kuin tukki, eikä ollut herännyt kertaakaan yön aikana. Tytöltä meni hetki tajuta missä hän edes oli.
"Juu." hän mumisi saatuaan utuiset ajatuksensa hieman kirkkaammiksi. Nuori nainen pakkasi täkit ja viltit huolellisesti takaisin reppuun.
"Ehdimmekö syödä aamiaista?" Ribute kysyi virnistäen Dimarilta joka polki nuotiota sammuksiin. "Kyllä kai." hän mumisi ja istahti maahan. Ribute kaivoi repustaan muutamia hedelmiä ja leipää.
Syötyään kaksikko jatkoi matkaansa.
Aamuaurinkokaan ei ollut vielä täysin noussut Ributen ja Dimarin kiitäessä taivaalla aarnikotkiensa selässä. Auringosta näkyi vain kalpea pilkahdus taivaanrannassa. Se värjäsi pilvet hennon oranssin ja keltaisen sävyillä. Puut olivat jo täysin lehdettömiä, ja kylmä tuuli heilutti niiden alastomia oksia. Ributen jäsenet alkoivat puutua pitkästä lentämisestä joten hän pyysi Bhamarua laskeutumaan saadakseen verrytellä hieman.
"Miksi laskeuduit?" Dimar kysyi äreästi. "Joka paikkaa pistelee! Kai minä nyt hieman saan oikoa itseäni?" Ribute kysyi kipakasti. Dimar ei vastannut vaan asteli kauempana virtaavan joen äärelle juomaan.
Ribute kuuli rasahduksen metsästä mutta ei kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Arvaamatta puun takaa ryntäsi mies häntä kohti. Mies kaatoi Ributen maahan ja veti veitsensä.
Ribute säikähti, mutta nopeasti mies katkoi yhden repun nyörit, nappasi sen mukaansa ja ryntäsi takaisin metsään. Dimar juoksi paikalle.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi kiskaisten säikähtyneen Ributen ylös. "Olen." tyttö sopersi. "Hän vei yhden ruokasäkin." hän jatkoi. "Joku nälkiintynyt parka." Ribute epäili.
"Hankkisi oman ruokansa rehellisin keinoin!" Dimar sihahti. "Kyllä meillä vielä ruokaa riittää." Ribute tuhahti Dimarille joka istui jo Dikabumin selässä.
"Tullaan tullaan." tyttö tuhahti miehelle joka katsoi häntä tuimasti.
Lennettyään taas sen matkaa että Ributen jalkoja pisteli jälleen, näkyi kaupunki kaksikon edellä. "Laskeudutaan." Bhamaru sanoi kaartaen kierroksen ilmassa.
"Selvä." Ribute vastasi käsiään ravistellen. Hypätessään alas Bhamarun selästä Ribute melkein kaatui koska hänen puutuneet jalkansa eivät kunnolla ottaneet hänen painoaan vastaan.
Hetken tyttö tallusteli ja ravisteli raajojaan saadakseen puutumuksen pois. "Onko tuo Pampor?" hän kysyi Dimarilta joka hyvää vauhtia kiinnitti kantamuksiaan Dikabumin selkään.
"Luulen niin." hän vastasi. Ributen kiinnitettyä tavaransa Bhamarun selkään, he ottivat suunnaksi kaupungin.
Kaupungissa oli torikauppiaita kuten muuallakin, mutta heidän huutonsa eivät olleet edes niin äänekkäitä kuin edellisessä kaupungissa oli ollut.
Joka puolella tallusteli mustiin haarniskoihin sonnustautuneita sotilaita. Haarniskan rintaan oli kuvioitu verenpunainen tähti josta valui pisara.
"Chicarolin miehiä." Dimar sihahti hiljaa hampaidensa välistä vetäen Ributea huomaamattaan hieman lähemmäs. Kaupunkilaiset pälyilivät huolestuneina ympärilleen eivätkä syyttä.
"Hei mato, mikset kumarra?" kuuli Ribute matalan mylväisyn hieman kauempaa. "Minähän en teille kumarra!" keski-ikäinen mies huudahti sotilaalle.
Tyynesti sotilas otti vyöltään nahasta valmistetun, kivillä täytetyn pampun ja huitaisi rajusti sillä miestä kasvoihin. Mies huudahti kivusta ja horjahti taakse päin, kuitenkaan kaatumatta.
"Joko kumarrat?" sotilas kysyi. "En ikinä." mies vastasi uhmakkaasti pidellen verta vuotavaa nenäänsä. Sotilas vetäisi miekan vyöltään ja survaisi sen läpi miehen vatsasta.
Mies putosi polvilleen kuin jauhosäkki. Ribute piteli käsiään suunsa edessä jottei olisi kiljaissut "Johan onnistuu kumarrus." sotilas sanoi pilkallisesti.
"Sinä, putsaa miekkani." sotilas mylväisi kauempana seisovalle naiselle joka säpsähti kuin häntä olisi lyöty. Vapisevin käsin nainen pyyhki verisen miekan esiliinaansa.
"Häivy!" sotilas ärähti saaden naisen ryntäämään juoksuun.
"Hirviö, ei tuo ole enää ihminen." Ribute sanoi tuskin kuuluvalla äänellä. Häntä oksetti ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
"Meidän on kysyttävä joltain mitä täällä tapahtuu." Dimar sanoi tukien askelissaan horjuvaa Ributea.
"Mitä täällä tapahtuu?" Dimar kysyi vihanneksia myyvältä torikauppiaalta. Hän oli keski-ikäinen, tuuheat viikset omistava mies.
"Chicarolin miehet ovat vanginneet kuningasperheen, ja orjuuttaneet meidät. Saamme myydä tuotteitamme täällä torilla vain hetken, toisin kuin ennen myimme koko päivän.
Meidän pitää olla kodeissamme ennen auringonlaskua, kumartaa noille elukoille ja vaikka mitä muuta." kauppias selitti. "Miksi ette pakene?" Ribute kysyi kauppiaalta älistyneenä.
"Joka päivä pitää käydä laskijalla leimaamassa itsensä. Jos siellä ei käy, ja sinut löydetään, käy huonosti." tämä vastasi nyökäten kohti ruumista joka makasi edelleen kohdassa johon hän oli kuollut.
"Kiitos tiedoista." Dimar kiitti ja osti muutaman porkkanan kauppiaalta. "Mitä ihmettä sinä annoit tuolle miehelle tilalle?" Ribute kysyi ihmeissään Dimarilta.
"Se oli rahaa. Kaikki käy rahalla. Minulle jäi muutama kipo sen jälkeen kun lähdimme kotikaupungistani." Dimar selitti. "Kipo?" Ribute kysyi silmät pyöreinä.
"Niin. Se on valuutan nimi. Sinun on totuttava siihen ettei mitään saa ilmaiseksi. Kaikesta pitää maksaa."

Palaute ois tietty ihan jees... ^^