13. Uusi lohikäärmeratsastaja

"Isä, Dimar, tulkaa heti!" Ribute huudahti hengästyneenä. Dimar ja Nazar istuivat molemmat pöydän ääressä syömässä ja katsahtivat Ributeen yllättyneenä.
Nazar ahmi loput ruuastaan kitaansa ja nousi ylös. Dimar oli jo syönyt. "Viisas haluaa tavata teidät." Ribute selitti ja meni jo pihalle.
Dimar ja Nazar tulivat hänen perässään. Ribute ryntäsi sisään taloon koputtamatta. "Tulkaa nyt senkin etanat!" Ribute hoputti. "He ovat täällä." Ribute sanoi Viisaalle.
"Kiitos Ribute. Tulkaahan tänne pojat." Boubi pyysi. Nazar ja Dimar kumartuivat sairaan vanhuksen sängyn vierelle.
"Nazar Lupur. Haluan täten nimittää sinut johtamaan kylää minun jätettyäni tämän maailman." Boubi kähisi. "Mitä?" Nazar ähkäisi melkein pudottaen silmät päästään.
"Se on tahtoni. Olet viisas ja pystyvä nuori mies. Huolehdi kyläläisistä minun jälkeeni." Viisas pyysi. "Jos se on tahtosi, olkoon niin." Nazar myöntyi leukaansa hieroen.
Ribute katsoi isäänsä ja hymyili hänelle rohkaisevasti. "Dimar Pokrus. Minulla on pyyntö myös sinulle." Viisas kähisi ja alkoi sitten yskiä raivoisasti.
Hänen pyyhkäistessään suutaan hihaansa, jäi hihaan verta. Dimar odotti kärsivällisesti kunnes Viisas sai puhekykynsä takaisin.
"Nuori mies. Sänkyni alla. Ota." Viisas henkäili. Jokainen sana tuotti hänelle vaikeuksia. Dimar työnsi kätensä Viisaan sängyn alle ja tunnusteli.
Siellä ei ollut mitään paitsi jokin pitkä esine joka oli kääritty liinaan. Hän veti sen pois sängyn alta. "Liina pois." Viisas käski ja alkoi yskiä jälleen.
Dimar veti varovasti liinan pois esineen päältä. Sen alta paljastui komea miekka. Miekan kahva oli tumman punainen ja sen terä hohti omituista oranssihtavaa valoa.
"Tuohan on Valinin miekka!" isoäiti henkäisi katsoessaan miekkaa. Hänen veljensä nyökkäsi jaksamatta puhua.
"Veljeni on säilyttänyt miekkaa siitä lähtien kun sain sen käsiini. Miksi halusit sen nyt esille?" Fhina kysyi katsoen veljeään suruissaan.
"Dimar. Koske miekkaan." Viisas pyysi. Dimar tarttui miekkaan varovasti ja samalla hetkellä koko huone täyttyi tulenpunaisesta valosta.
Huone välkehti hetken kuin se olisi ollut tulessa ja sitten valo katosi ja jäljellä oli vain öljylampun kalpea valo.
" 'Miekka tunnistaa uuden lohikäärmeratsastajan' " isoäiti toisti sanat jotka oli kuullut Valinin suusta vuosia sitten. Viisas nyökkäsi, huokaisi sitten syvään, hymyili ja sulki silmänsä. Lopullisesti.
"Boubi, ei!" isoäiti huudahti ja halasi veljeään. Elämä oli jättänyt jo Boubin ruumiin.
"Äiti, hänen on nyt hyvä olla." Nazar yritti lohduttaa ja otti hellästi äitinsä pois veljensä luota.
"Huomenna pidämme hänelle hautajaiset ja kerromme kyläläisille että hän päätti nimittää sinut kylän johtajaksi." isoäiti tokaisi ja pyyhki kyyneleensä.
Isoäiti peitteli hellästi kuolleen veljensä ja sitten he kaikki poistuivat hänen kodistaan. "Isoäiti on valtavan vahva." Ribute ajatteli itsekseen.
Olihan hänen isoäitinsä menettänyt miehensä, ison osan ystäviään ja nyt veljensäkin, ja aina hän jaksoi olla iloinen ja tukea muita.
Ribute katsoi syrjäsilmällä Dimaria joka kantoi Valinin miekkaa kädessään. "Isoäiti." Ribute kysyi varovaisella äänellä. Isoäiti kääntyi katsomaan häneen hieman hymyillen.
"Onko Dimar nyt lohikäärmeratsastaja?" tyttö kysyi epäilys äänessään. "Kyllä, on hän." isoäiti vastasi ja käänsi hymynsä Dimarille.
Dimar hymyili hieman takaisin. "Mutta nyt me kaikki menemme iltapalalle ja nukkumaan! Tämä on ollut raskas päivä ja aamulla on herättävä aikaisin." isoäiti hoputti omaan topakkaan tyyliinsä. Kaikki nauroivat.

"Ribute. Heräilehän." kuului ääni oven raosta. Ribute raotti silmiään ja näki äitinsä kauniit kasvot.
"Mmmh." Ribute ynähti vääntäytyen ylös. Hän puki päälleen ja tassutteli silmiään hieroen huoneestaan.
"Karhu heräsi talviuniltaan." Mercus totesi sohvalta tuttu virne kasvoillaan. "Ja haisunäätä alkaa tervehtyä." Ribute sutkautti veljelleen väläyttäen teennäisen hymyn.
"No, on kuitenkin mukavaa että paranet." Ribute sanoi sitten ja istahti veljensä vierelle. "Selviän." Mercus vastasi siskolleen taputtaen tämän jalkaa.
Kaikki talon pienimpiä myöten olivat pöydän ääressä syömässä aamupuuroa. Pieni Hanek tosin nukkui kehdossaan pöydän vierellä, olihan hän liian pieni syödäkseen puuroa.
Kun jokainen oli syönyt vatsansa täyteen, siirtyivät he ulos. Jopa loukkaantunut Mercus.
Koko kylä kokoontui kylän laidalla sijaitsevalle hautausmaalle. Sinne oli kaivettu suuri kuoppa ja kuusi kylän miestä kantoi arkkua kohti hautausmaata.
Yksi miehistä oli Nazar. Tunnelma oli haikea, mutta silti jollakin tavoin iloinen. Viisaan tiedettiin päässeen Zikorin ja Diaelan tykö.
Kun arkku oli laskettu maahan, ja kuoppa täytetty, laski jokainen kyläläinen kirkaslehtisen lehtipuun oksan haudan päälle. Hetken hiljaisuus jonka lopulta rikkoi Nazarin yskäisy.
Kyläläiset kääntyivät katsomaan häneen hermostuneen miehen hieroessa käsiänsä yhteen.
"Olemme kaikki kokoontuneet tänne tänä surullisena päivänä. Mutta muistakaa että Viisaan on nyt hyvä olla. Hän on saanut terveytensä takaisin ja jossain tuolla hän katselee meitä.
Ennen kuolemaansa Viisas nimitti" Nazar jätti lauseensa kesken ja antoi katseensa kiertää kyläläisissä. Heidän odottavat ilmeensä valoivat häneen rohkeutta ja hän jatkoi
"Ennen kuolemaansa Viisas nimitti minut kylän johtajaksi." Nazar tokaisi. Kyläläiset alkoivat mumista keskenään hyväksyvästi.
"Sinusta tulee hyvä johtaja. Tosin Viisaaksi emme meinaa sinua kutsua." naurahti eräs kylän miehistä kujeilevasti. "Sen kyllä arvasinkin." Nazar puuskahti ja ihmiset nauroivat.
Kun Nazar oli lopettanut, pyysi isoäiti huomiota. "Suuri kiitos teille kaikille kun olette tänään kokoontuneet kunnioittamaan veljeni muistoa.
Toivottavasti poikani on oleva hyvä johtaja." isoäiti sanoi lyhyesti ja ytimekkäästi. Kyläläiset alkoivat hajaantua kohti päivän askareitaan. Ribute jäi hetkeksi seisomaan yksin haudalle.
Oikeastaan hän kuvitteli olevansa yksin kunnes ääni hänen takaansa osoitti toisin. "Lähden Aarniovuorelle." Dimar sanoi. "Selvä. Onnea matkaan." Ribute toivotti kääntyen hymyilemään miehelle.
Hymyn tapainen käväisi hänen kasvoillaan. Hän käännähti ja lähti kävelemään kohti metsän takana sijaitsevaa vuorta.
"Tule ehjänä kotiin!" Ribute huusi hänen peräänsä saaden käden heilautuksen vastaukseksi.
Ribute meni kotiinsa. "Mitä teet?" hän kysyi äidiltään joka hääräili keittiössä heijaten samalla jalallansa kehtoa jossa Ributen pienin sisar köllötti.
"Lihakeittoa." äiti vastasi pilkkoen porkkanaa pieniksi paloiksi. "Tuoksuu herkulliselle." sohvalla käsitöitä tekevä Ulmita julisti. "Niin tuoksuu." Ribute yhtyi mielipiteeseen istahtaen Ulmitan vierelle.
"Mitä sinä teet?" Ribute kysyi katsoen Ulmitan työtä. "Hanekille tossuja ja lapasia." nainen vastasi näyttäen pieniä tummansinisiä tossuja.
"Ovatpa ne lämpimän näköiset." Ribute hymyili. "Olisiko mitään mitä minä voisin tehdä?" tyttö kysyi. "Voit selvittää noita lankakasoja." Ulmita vastasi osoittaen sotkuisia lankoja korissa.
Ribute tarttui yhteen langanpäähän ja alkoi selvittää sitä muiden seasta. "Dimar pitää sinusta." Ulmita sanoi hymyillen tytölle joka keskittyneesti setvi eri värisiä lankoja siisteiksi keriksi.
"Kuinka niin?" hän kysyi kääntäen katseensa hämmästyneenä Ulmitaan. "Minä vain tiedän sen. Äidin vaisto." Ulmita hymyili kujeilevasti.
Ribute syventyi hämillään taas lankojen pariin. Kun hän oli selvittänyt kokonaisen lankasotkun, hän nousi sohvalta ja tallusteli äitinsä luo. Pieni Sani nukkui kehdossa syvää pienokaisen unta.
"Keitto on valmista, hakisitko isäsi ja veljesi syömään, he ovat luultavasti ladossa laittamassa heiniä säilöön." Lica pyysi. Ribute teki työtä käskettyä.
Ilma oli kirpeän syksyinen ja hämärä alkoi laskeutua jo aikaisin. Lintujen laulu kuului enää vaimeana yhä useimpien niistä muuttaessa etelämmäksi.
Astuessaan latoon Ribute näki puupölkyn päällä istuvan kaksosveljensä ja isänsä joka levitteli heinää tasaiseksi.
"Eikö isä anna sinun tehdä vielä töitä?" Ribute kysyi saaden veljensä säikähtymään hieman.
"Ei anna. Enkä itseasiassa tiedä olisiko minusta siihen. Mutta en jaksa maata rötköttää kotona sohvalla enää." Mercus sanoi. "Kuitenkin, äiti pyysi että tulisitte syömään." Ribute toitotti.
"Totta kai!" kumpainenkin tokaisi. Yhdessä he lähtivät sisälle nauttimaan Lican keittiön antimista. Ovella he törmäsivät isoäitiin. "Missä olet ollut äiti?" Nazar kysyi väsyneen näköiseltä äidiltään.
"Kävin hiukan kävelemässä. En ole saanut kunnolla nukuttua lähiaikoina." hän sanoi mutta hymyili silti huolestuneen näköiselle pojalleen.
Pian jokaisella oli edessään suuri höyryävä lautasellinen lihakeittoa. Hanek jokelteli tyytyväiseni kehdossa juotuaan juuri vatsansa täyteen maitoa.
Jilan söi itse jo oman keittonsa ja pieni Sanikin sai osansa Lican syöttäen hänelle hieman perunoita ja porkkanoita keitostaan.
Mercuksen ahmiessa jo kolmatta lautasellistaan kuului oven takaa kopinaa. Ovi aukesi ja Dimar asteli sisään. Kaikki käänsivät katseensa häneen.
"Mitä te siinä tuijotatte?" mies murahti heittäen reppunsa maahan. Hän istahti pöydän äärelle. "Riittääkö minullekin keittoa?" tämä kysyi Licalta.
"Totta kai riittää!" Lica tokaisi ja ennen kuin Dimar ehti sanoa mitään, kiikutti Lica hänelle jo suuren kulhollisen lihakeittoa.
"Hänen nimensä on Dikabum." Dimar sanoi yllättäen. "Sinä siis onnistuit?" Ribute kysyi toiveikkaala äänellä. Dimar nyökkäsi suu täynnä pehmeää leipää.
Mercuksen katse tummeni ja hän käänsi katseensa keittoonsa.
"Luulen että Bhamaru oli puhunut minusta paljon hyvää. Emme ymmärrä toisiamme vielä kovin hyvin, mutta hän antoi silti minulle tämän pillin." Dimar sanoi ja näytti kaulassaan roikkuvaa pilliä.
"Minä voin tulkata teitä tarpeen vaatiessa." Ribute lupasi ja alkoi sitten lapata herkullista keittoa kitaansa. "Haluaisitko tavata Dikabumin?" Dimar kysyi syötyään vatsansa täyteen.
"Voisimme mennä lentämään yhdessä. Sinä Bhamarun kanssa ja minä Dikabumin." nuori mies ehdotti. "Se olisi erittäin mukavaa." Ribute hymyili vieden omat ja Dimarin astiat pois pöydältä.
"Älkää olko myöhään!" Lica huusi nuorten perään. "Emme." Ribute lupasi.
Kaksikko käveli hetken matkaa ja sitten molemmat nostivat pillinsä huulilleen. Dimar antoi Ributen puhaltaa pilliin ensin ja puhalsi itse hänen jälkeensä.
Meni muutama minuutti ja Bhamaru laskeutui Ributen vierelle. Melkein heti sen jälkeen Dimarin aarnikotka ystävä, Dikabum saapui myös paikalle.
Se oli kaunis. Sirompi kuin Bhamaru, ja sen sulat loistivat vieläkin kirkkaammin. "Hauska tavata Dikabum, minä olen Ribute." tyttö esitteli itsensä.
"Samoin. Bhamaru on kertonut sinusta paljon." aarnikotka vastasi. "Olet tyttö!" Ribute älähti hämmästyneenä. "Niin olen." Dikabum vastasi painaen katseensa maahan.
"Ei se ole mikään häpeä, päinvastoin. Olenhan itsekin tyttö!" Ribute naurahti. Dikabum hymyili Ributelle ja hyppäsi sitten Bhamarun selkään.
Dimar hyppäsi Dikabumin selkään ja he kiisivät taivaisiin. "Onpa hän nopea!" Ribute sanoi Bhamarulle ihaillen.
"Hän on yksi nopeimmista aarnikotkista laumassamme." Bhamaru kertoi. Ribute aisti iloisuuden Bhamarussa.
Joki välkehti sinisenä nauhana alhaalla ja puut näyttivät puskilta. Dimar ja Dikabum lentelivät uhkarohkein elkein suuria silmukoita ja syöksyivät milloin ylös ja milloin alas täyttä vauhtia.
"Dikabum taitaa olla täydellinen valinta Dimarin kumppaniksi." Ribute tirskahti Bhamarulle. "Toden totta! Tuo nainen on hieman hullu, tai ehkä hieman enemmänkin." Bhamaru nauroi.
"Täydellinen siis Dimarille."
"Ribute, tulkaa äkkiä!" Ribute kuuli Dimarin huutavan. Tietäen että Dimarilta oli tällaisissa tilanteissa turha kysellä mitään, syöksyivät he Bhamarun kanssa Dimarin ja Dikabumin perään.
Bhamarulla oli täysi työ pysytellä Dikabumin kintereillä. Ribute tunsi miten sen lihakset sykkivät sen ponnistellessa. Ribute oli lentää Bhamarun niskan yli tämän pysähtyessä yllättäen.
"Anteeksi. En ole yhtään niin nopea kuin Dikabum." aarnikotka pahoitteli. "Ei se mitään." Ribute sanoi taputtaen eläimen kaulaa. "Katso alas." Dimar sanoi hiljaisella äänellä.
"Mitä?" Ribute kysyi kuulematta miehen sanoja. "Katso alas!" tämä murahti nyökäten vielä maata kohti.
Ribute katsoi maahan ja järkyttyi.