17. Yön kätköissä

Ahirufus kertoi Ributelle kaukana luoteessa sijaitsevista vuorista, jotka kätkivät syliinsä useita vehreitä laaksoja.
"Moni ihminen ei tiedä edes niiden olemassaolosta." vanha kotka sanoi. "Loistava paikka uuden kylän rakentamiselle siis." Ribute hymyili.
Sekalainen joukko ihmisiä, hevosia ja aarnikotkia liikkui hitaasti eteenpäin kylmän tuulen tuivertaessa viiltävänä. Ribute kiskoi villatakkiaan tiukemmin ympärilleen.
Silmäkulmastaan hän huomasi Dimarin kiertelevän Dikabumin selässä muiden aarnikotkien seassa. Bhamaru lensi hieman alempana kuin muut kotkat ja tarkkaili Ributea.
Tyttö hymyili siivekkäälle ystävälleen. Lapset ja kaikista vanhimmat kyläläiset istuivat kärreissä tavaroiden seassa, muut kävelivät.
Hiorin kylästä lähteneet ihmiset saapuivat metsän laidalle. "Metsässä on puro ja aukio mihin voitte leiriytyä jos haluatte." Ahirufus sanoi Ributelle joka välitti asian isälleen.
"Hienoa. Tämä on ollut raskas päivä meille kaikille." Nazar sanoi tyttärelleen poissaolevan kuuloisesti.
Ribute seurasi taivaalla liihottelevia aarnikotkia niiden johdattaessa kylän väkeä kohti paikkaa jossa he viettäisivät tulevan yönsä. Pian heidän edessään aukesi metsäaukea jonka poikki virtasi puro.
Sen vesi pulppusi iloisesti saaden janoiset ryntäämään sen äärelle. Vesi oli jäätävän kylmää ja monet ähkäisivätkin sen vihlaistessa ikävästi sekä päässä että hampaissa.
Kyläläiset alkoivat pystyttää kankaista pieniä telttoja ja laavuja suojakseen. Miehet hakivat lähimaastosta puita ja pystyttivät suuren nuotion leirin keskelle.
Pian kaikki istuivat suuren nuotion ympärillä lämmittelemässä tulevan talven kiristäessä hyytävää otettaan. Kaikki olivat hiljaa ja syventyivät lähinnä syömään.
Leirissä vallitsi apea tunnelma. Kukaan ei puhunut, mutta kaikkialta kuului surullisia huokaisuja ja nyyhkäisyjä jotka kielivät selvästi ihmisten epätoivosta ja surusta.
Kuin veitsen viilto, rikkoin pieni kimeä ääni raastavan hiljaisuuden.

"Hän nousee lailla tuulen, myrskyn
sen jo kuulen, lailla meren tyrskyn
Hän ratsastaa kanssain lohikäärmeen
Valin on hän nimeltään
Miekallansa liskon, käärmeen
hengettömäks' siveltää

Valin suuri sankar' on
hän krokkuksille toi turmion
Suuret kansat pelastaa
Valin urho miekallaan

Lohikäärme vahvin lie
Sahmor uljas sinisuomu
Yhteinen on heidän tie
Valin urhon,
sinisuomun

Musta sydän ihmisen
ajoi pois lohikärmeksen
Nyt makaa Valin haudassaan
sinisuomust´ ei tietookaan

Missä lienee lohikäärmeet
missä miekka Valinin
Kauas ovat muistot jääneet
Tarinat suuren kaksikon
Sinisuomun ja Valinin"

Yksi kylän pienistä tytöistä lauloi tarinaa Valinista ja hänen sinisestä lohikäärme ystävästään Sahmorista.
Laulu oli hyvin suosittu Hiorin kyläläisten keskuudessa, olivathan muutamat heistä tunteneetkin itse Valinin. Pikkuhiljaa muutkin kylän lapset alkoivat laulaa Valinin laulua.
Pian kaikki ihmiset nuotion ympärillä lauloivat Valinin laulua, jopa Ulmita ja Dimar jotka olivat kaikki kuulleet Lican laulavan laulua pienille tyttärilleen.
Ladilga kuunteli tarkkaan ja keinui hiljaa sävelen tahdissa.
"Kyllä me selviämme! Me etenemme ja perustamme uuden kylän suojaiseen solaan lounaaseen!" Nazar jylisi saaden ihmiset hurraamaan.
"Nyt, käykäämme nukkumaan. Huomenna meidän on taas jatkettava matkaamme heti aamun sarastaessa." Nazar julisti ja meni sitten sopimaan vahtivuoroista kylän muiden miesten kanssa.
Ribute oli pystyttänyt itselleen teltan ja nyt hän mönki sinne kasattujen täkkien väliin. Hän riisui paksuimmat vaatteensa, ja asetti miekkansa vierelleen.
Juuri kun hän oli asettumassa makuulleen, kuului teltan suulta rapinaa. Vaistomaisesti hän laski kätensä miekalleen. "Minä vain." Dimar totesi kömpien telttaan kysymättä sopiiko se Ributelle.
"Mitä nyt?" Ribute kysyi hieroen unisena silmiään. "Voisinko nukkua kanssasi?" Dimar kysyi nyrkkiinsä yskien.
"Voit. Täällä voisikin tulla hieman kylmä yksin." Ribute myöntyi enempää kyselemättä ja työnsi peittoja vierelleen Dimaria varten.
Ribute nukahti nopeasti, Kyläläiset eivät olleet edenneet pitkää matkaa kuluneena päivänä,
mutta rakkaan kylän jättäminen koski niin paljon että kaikki olivat uuvuksissa ja toivoivat saavansa nukkuessaan unohtaa päivän kurjuuden edes hetkeksi.
Yöllä Ribute havahtui yllättäen kauhistuneisiin huutoihin. Ennen kuin tyttö ehti kunnolla edes havahtua, repi valtava kaksivarpainen, teräväkyntinen jalka teltan kankaan rikki.
Hetkeäkään epäröimmättä Dimar viilsi jalan poikki. Korviavihlova kiljunta ja sihinä täytti ilman. Jotakin vihreää ja tahmeaa roiskui Ributen päälle.
Sanaakaan sanomatta Dimar ryntäsi ulos teltasta jättäen Ributen istumaan silmät pyöreinä telttaansa. Hetken istuttuaan Ribute tarttui miekkaansa, veti villatakin päälleen ja ryntäsi Dimarin jäljessä teltasta.
Järkyttävä näky piirtyi hänen verkkokalvolleen. Leirissä mellasti viisi krokkusta joita kylän miehet yrittivät epätoivoisesti pitää loitolla miekoin ja kirvein.
Muutamia ruumiita lojui jo ympäristössä. Ributen kurkkua kuristi hänen katsoessaan kuolleita miehiä, miehiä jotka hän oli kaikki tuntenut.
Ribute katsoi taakseen ja näki teltan vieressä makaavan krokkuksen ruumiin. Siltä puuttui pätkä toista jalkaa, ja sen kurkussa oli iso viiltojälki josta pulppusi vihreää, pahalle haisevaa verta.
Tytön vatsa kääntyi ympäri saaden hänet lähes oksentamaan.
Dimar oli rynnännyt miesten turvaksi ja sivelsi nyt kipeitä, teräviä iskuja krokkuksiin jotka sihisivät entistä raivokkaammin. "Isä!" kuului pieni, itkusta paksu lapsen ääni.
Yksi krokkuksista kuunteli ääntä tarkasti jä lähti sitten suuntaan josta se tuli. Ribute pääsi viimein irti lamaannuksestaan ja ryntäsi kohti telttaa josta itku kuului.
"Irti, sinä et koske häneen!" Ribute kiljui yhtä paljon raivoissaan kuin peloissaan. "Sinäkös sen estät?" kysyi toinen krokkuksen päistä ivallisesti.
Sihahtavat s-kirjaimet saivat sen kysymyksen kuulostamaan entistäkin pilkallisemmalle. "Jätä lapsi rauhaan." Ribute toisti puristaen miekkansa kahvaa kouristuksen omaisesti.
"Siispä hoidan sinut ensin!" krokkus sihisi ja syöksähti Ributea kohti. Tyttö huitoi miekallaan yrittäen samalla väistellä liskoeläimen teräviä hampaita ja kynsiä.
Vaikka Ribute kuinka huitoi ja huitoi, ei hänen miekkansa saanut naarmuakaan aikaiseksi krokkuksen paksuun nahkaan. Hän yriti palauttaa mieleensä illalla kasatun nuotion.
Lämmön jota se uhkui, palaneen puun tuoksun, sen räiskyvät keltaisen ja punaisen sävyt. Samassa krokkus kiljahti kivusta Ributen iskun osuessa sen kylkeen.
"Miten tämä on mahdollista?" krokkus sihisi keltaiset silmät raivosta kipunoiden. "Et sinä ole lohikäärmeratsastaja!"
"En olekkaan, mutta minullapa on elemementtientaitajan miekka!" tyttö kiljaisi lyöden uuden iskun otukseen. "Tämä on kerrottava eteenpäin." krokkus korahti ja ryntäsi tiehensä.
Se huusi sihisevällä, korskuttavalla kielellä muutkin elossa olevat toverinsa mukaan ja ne katosivat öiseen metsään yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.
Ribute ryntäsi telttaan josta aijemmin oli kuuunut itkua, nyt siellä oli ollut aavemaisen hiljaista jo hetken verran.
"Hei, pikkuinen, oletko kunnossa?" Ribute kysyi nostaen peittoa jonka alla kyyhötti kauhistunut pikkupoika. "Osaatko sinä puhua sille monsteriliskolle?" poika kysyi silmät selällään.
"Öh, joo." Ribute sanoi hieman nolostuneena.
Ribute tunnisti pienen pojan, hänen nimensä ol Heiligen. Pojan äiti oli kuollut syöpään tämän ollessa pieni, joten he olivat jääneet kahden isänsä kanssa.
Ributen isä oli jo ennen johtajuuttaan suosittu kyläläisten joukossa hänen iloisen ja rehdin luonteensa ansiosta, joten myös Ribute tunsi suuren osan kyläläisistä muutenkin kuin nimeltä.
"No, tule Heiligen, mennään isäni luo ja etsitään sitten sinun isäsi." Ribute tokaisi ja nosti pojan syliinsä. He astuivat ulos teltasta.
"Kuolleita, kaikki ovat kuolleita." poika kuiskasi hiljaa katsellen ympärilleen. "Niin." Ribute vastasi hieman yllättyneenä. Yllättäen Heinigen alkoi rimpuilla tytön sylissä ja ryntäsi sitten alas.
"Isi!" poika kiljui juostessaan yhden ruumiin luo. Ennen kuin Ribute ennätti paikalle, oli pieni poika lyyhistynyt isänsä runnellun ruumiin vierelle.
Lapsi nyyhkytti lohduttomasti painaen päänsä isänsä veristä rintaa vasten. "Äiti on kuollut, isä on kuollut." poika nyyhkytti paksulla äänellä.
Hellästi Ribute nosti pojan ylös isänsä elottoman ruumiin päältä. Lapsen poskeen oli tahriutunut hänen isänsä verta, ja hän oli itsekin kuin ruumis.
Hän makasi velttona Ributen rintakehää vasten, vain kouristuksen omaiset nyyhkäykset kertoivat taaperon olevan yhä hengissä. Kaikki äänet Ributen ympärillä eivät kantautuneet hänen korviinsa.
Ihmiset ryntäilivät hädissään edestakaisin etsien läheisiään tai sitä mitä heistä oli jäljellä. Naiset ja lapset itkivät miesten lohduttaessa heitä.
Jotkut kokosivat levinneitä tavaroitaan ja ahkerimmat parsivat jo revenneitä telttakankaita kokoon.
"Isä." Ribute sanoi hiljaa käveltyään isänsä selän taa. "Ribute, luulin että ne veivät sinut!" Nazar huokaisi helpottuneena. "Heiligenin isä on kuollut." Ribute sanoi melkein äänettömästi.
"Kimazar." Nazar sanoi painaen katseensa maahan. "Isi! Onko isi jossain?" Heiligen valpastui äkkiä ja alkoi villisti katsella ympärilleen.
"Isäsi on nyt äitisi luona." Nazar sanoi katsoen pienen pojan verisiä kasvoja. "Miksen minä voi mennä sinne? Haluan isin ja äidin luo!" Heiligen kiljahti vaativasti.
"Sinun pitää vielä odottaa pikkuinen. Äiti, tule tänne!" Nazar pyysi. Loukkaantuneita kyläläisiä hoivaamassa ollut Fhina tuli nopeasti. Kaikesta kauheudesta huolimatta isoäiti oli itse tyyneys.
Nopeasti Nazar selosti Fhinalle Heiligenin olevan orpo ja että heidän täytyisi nyt pitää huolta hänestä. "Tulehan kultaseni, mennään pesemään sinun kasvosi." Fhina sanoi hellästi nostaen kalpean lapsen syliinsä.
Nazar seurasi äitiään muiden loukkaantuneiden luo.
Ribute istahti maahan kuin kivi olisi pudonnut hänen päälleen.