Tää on ollu taas niin perus maanantai, plussana vielä armoton flunssakooma.
Koulupäivähän oli todella hyödyllinen oppituntien valuessa samantein toisesta korvasta ulos.

Eilinen päivä oli kamalaa itkemistä, koska stressi alkaa olla jo aivan valtaisa.
Äitini epäili että olen liian ankara itselleni ja vaadin itseltäni liikaa.
Mistä minä sen tiedän?
Minusta tuntuu etten tee mitään...

Harkitsin eilen jo vakavissani lopettavani lukion.

Mutta en minä voi lähteä mihinkään kauas opiskelemaan kun on niin paljon tuota karjaa.
En minä selviäisi jos en näkisi niitä.

Lukioni on 10 minuutin kävelymatkan päässä kotoani, 3 minuutin matkan päässä poikaystäväni asunnolta.

Joten tänään päätin että en stressaa liikaa. Vaihdan matikan lyhyeen heti kun voin.
Otan tämän viikon ihan rennosti ja tsemppaan sitten taas loman jälkeen.
Jos vaikka olisin terveempikin.

Minulla on välillä todella itsetuhoisia ajatuksia, varsinkin tällaisilla hetkillä kun kaikki puskee päälle.
Eilen tuli sanottua monta kertaa että olisi helpompaa vain kuolla.

Sitten sitä tulee pohdittua että mikä minut oikeasti pitää täällä.
Perhe, poikaystävä, ystävät, totta kai.

Mutta eivätköhän ne ole nuo elukat jotka suurimman työn tekevät.
Usein vituttaa siivota siilin paksaa huoneen täydeltä tai siivota lattiaa koska koirat ovat repineet cola pullon.
Ilman niitä en silti pärjäisi.

Mikään ei piristä paremmin kuin koiran vilpitön lipaisu. Sen luottavainen katse.
Siilin tuhina ja maiskutus, se kuinka se viimeinkin luottaa sinuun niin että uskaltaa olla auki käsissäsi.
Tai pullean pupun hyppäys sohvalle vain sen takia että se pääsisi nuolemaan käsiäsi ja jyrsimään huppariasi.

Myös näiden asioiden takia päätän pysyä lukiossa.
Lukio avaa minulle oven biologin uralle, jossa saan tutkia ja auttaa uhanalaisia ja loukkaantuneita eläimiä.
Saan kantaa oman korteni kekoon niiden puolesta joita eniten arvostan.

Eläinten